Jouko Hovila, 25, näki kuolemaa ja oppi tappamaan talvisodassa – Hän oli selvinnyt naarmuitta sodan viime hetkille, mutta viisi minuuttia ennen rauhaa kaikki muuttui

Talvisodassa paniikin piirteitä saanut perääntyminen päättyi itsenäisyyspäivänä, kun suomalaiset alkoivat tehdä vastarintaa. Nuoren vänrikin päiväkirja kertoo talvisodan taisteluista viimeisiin hetkiin saakka.

SA-kuva
Jouko Hovila, 25, näki kuolemaa ja oppi tappamaan talvisodassa – Hän oli selvinnyt naarmuitta sodan viime hetkille, mutta viisi minuuttia ennen rauhaa kaikki muuttui

Suomalainen sotilas kuljettaa patruunoita etulinjaan taistelun aikana Kollaanjoella 17.12.1939. Alkuperäisen kuvatekstin mukaan vihollinen ampuu aluetta tykistöllä.

Tuomas RimpiläinenAamulehti

Nuori mies makasi lumihangessa pienellä metsäsaarekkeella keskellä peltoa. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja heijastui lumesta siellä, missä se vielä oli valkoista.

Tykistö oli rei’ittänyt suot ja pellot kuoppaisiksi. Joka puolella törrötti silpoutuneita puuntynkiä.

Suomalaiset tiesivät, että oli talvisodan viimeinen aamu. Sotaa oli jäljellä alle tunti, mutta taistelu ei ollut ohi.

25-vuotias opiskelija ja reservin vänrikki Jouko Hovila valmistautui johtamaan oman joukkueensa hyökkäykseen. Viimeisillä hetkillä kamppailtiin muutaman metrin metsäkaistaleesta.

Myös Joukon veli Alpo Hovila makasi jossain lähistöllä ja odotti tappamisen loppumista.

Kertausharjoituskutsu ennakoi sotaa

Jouko Hovilan elämä oli muuttunut 157 päivää aikaisemmin. Hän oli kevään 1936 ylioppilas Turun suomalaisesta yhteiskoulusta. Lokakuussa 1939 hän opiskeli Helsingin yliopistossa maa- ja metsätaloustiedettä ja suoritti parhaillaan opintoihin kuuluvaa maatalousharjoittelua Hollolassa, Pyhäniemen kartanossa.

Kesken suojeluskuntaharjoituksen puhelin soi. Soittaja oli hänen harjoittelutoverinsa Markus Vennala, joka kertoi saaneensa käskyn reservin ylimääräisiin.

SA-kuva
Jouko Hovila reserviupseerikoulussa vuonna 1936 sekä hänen päiväkirjansa ensimmäinen aukeama. Päiväkirja on omaisten hallussa.

Jouko Hovila reserviupseerikoulussa vuonna 1936 sekä hänen päiväkirjansa ensimmäinen aukeama. Päiväkirja on omaisten hallussa.

Syksyllä 1939 ylimääräiset harjoitukset olivat käytännössä liikekannallepano, vaikka moni ei vieläkään uskonut sodan mahdollisuuteen.

Jouko aavisti, että jotakin suurta oli tapahtumassa ja alkoi kirjata ajatuksiaan päiväkirjaan.

”Ajattelin, että sama tulee minun osakseni”, hän kirjoitti.

Aavistus toteutui jo illalla, kun Joukokin sai kutsun. Hän oli valmis lähtemään. Hän oli hyvässä kunnossa, naimaton ja vannoutuneen isänmaallinen.

Kun sota 30. marraskuuta 1939 alkoi, Joukoa harmitti, että hän ei päässyt heti taisteluun. Marssikäsky rintamaa kohti tuli vasta 17. joulukuuta.

Miehet haluavat taisteluun

"Tämä kylä on erittäin hämäräperäinen”, Hovila kirjoitti päiväkirjaansa 8. joulukuuta. ”Illalla vakoilijoiden takaa-ajoa. Vangittu muun muassa pappi ja nimismies, jotka luultavasti ovat saaneet muuttaa toiseen maailmaan. Tämä maa on liian hyvä tuollaisille."

Talvisotaa käytiin yhdeksättä päivää, mutta nuori vänrikki ei vielä ollut etulinjassa.

Sotatoimialueella epäiltiin monia siviilejä vihollisen kätyreiksi. Talvisodan aikana myös teloitettiin muutamia siviilejä, joiden katsottiin auttaneen vihollista. Joukon arvio papin ja nimismiehen kohtalosta lienee silti väärä.

Hänen joukkueensa oli majoitettu kansakouluun Karjalan kannaksella lähellä Laatokan rantaa. Raja oli lähellä, samoin sota.

Tykkien pauke kuului selvästi.

Suhteellisen hyvin varustettu kenttätäydennysprikaati oli sellainen joukko, jossa saattoi olettaa joutuvansa sodan vaarallisimpiin tehtäviin. Joukon päiväkirja paljastaa, kuinka malttamattomasti taistelua odotettiin.

Toistaiseksi olot eivät olleet lähelläkään etulinjan olosuhteita: Majoitus oli lämmin ja kodikas, vaikka sänky olikin hieman lyhyt. Miehet pitivät pienet pikkujoulutkin.

"Rintamalta kuuluu aina hyviä uutisia. Ryssät eivät saa joukkojaan liikkeelle muuten kuin konekivääritulella."

Neuvostoliittolaisia kutsuttiin ryssiksi propagandassa, lehdistössä ja myös virallisissa asiakirjoissa. Hovila uskoi propagandaan, sillä kokemusta etulinjasta ei vielä ollut.

Todellisuudessa sota ei sujunut suomalaisilta hyvin. Niin sanottujen suojajoukkojen tehtävä oli ollut hidastaa vihollista tappamalla heitä mahdollisimman paljon, polttamalla rakennukset ja tuhoamalla sillat. Suomalaisten perääntyminen oli kuitenkin paikoin paniikinomaista.

Viivytystaisteluissa kuoli ja katosi vain noin 200 suomalaista, sillä joukot vetäytyivät pääpuolustuslinjalle aivan liian nopeasti. Se aiheutti huolta kotirintamalla, joten sotasensuuri otti tilanteen tiukasti haltuunsa. Jatkossa rintamalta kerrottaisiin vain voitoista ja onnistumisista.

Itsenäisyyspäivänä puna-armeijan joukot saavuttivat suomalaisten pääpuolustuslinjat. Nyt oli tarkoitus panna kaikki peliin ja torjua hyökkäys.

Seuraavina päivinä suomalaiset onnistuivatkin torjumaan useita hyökkäyksiä. 13. joulukuuta myös Joukon joukko-osasto sai käskyn lähteä itään.

"Lastaus Myllypellon asemalla kello 8.15. Määränpää tuntematon."

22. joulukuuta joukko-osasto sai hyökkäyskäskyn. Sitä oli odotettu.

"Nyt päin ryssiä – lähtövalmiina klo 0.30. Luoja olkoon kanssamme, häneen turvatkaamme", Jouko kirjoitti.

SA-kuva
Neuvostojoukkojen kevyen kenttätykin kranaatti räjähtää pellolla Esalassa tammikuussa 1940. Tulituksessa kuoli kaksi hevosta.

Neuvostojoukkojen kevyen kenttätykin kranaatti räjähtää pellolla Esalassa tammikuussa 1940. Tulituksessa kuoli kaksi hevosta.

Ensimmäisestä taistelusta tulee verilöyly

Miehet marssivat läpi yön ja saapuivat aamuyöstä Muolaalle. Siellä oli heti aamusta tarkoitus saartaa ja tuhota suuri vihollisjoukko.

Lähes kaikki meni pieleen alusta lähtien.

Osa suomalaisista hyökkäsi miltei suoraan liikkeestä pitkän marssin jälkeen. Osa jäi tunteja aikataulusta jälkeen.

Tykistö ei tukenut suomalaisia, vihollisen asemia ei ollut tiedusteltu kunnolla ja viestiyhteydet eivät toimineet.

Lumessa oli vaikea edetä. Kohti ammutut luodit ja räjähtelevät kranaatit saivat aikaan ilkeän tunteen, mutta Jouko joukkueineen rämpi eteenpäin.

Sitten osui.

Vierestä kuului ähkäisy: ”Jouko, ota kivääri, sattui.”

Huutaja oli Joukon ystävä, 28-vuotias reservin vänrikki Kalle Vaulo. Hänen hyväkseen ei ollut mitään tehtävissä.

Tulitus oli liian kovaa, ja vihollisen asemat liian hyvin linnoitetut. Kun eteen ilmestyi vielä panssarivaunuja, hyökkäys oli epäonnistunut. Suomalaiset perääntyivät kiireesti omiin asemiinsa.

Jouko oli vihdoin päässyt taisteluun, eikä se ollut lainkaan sitä, mitä hän oli odottanut. Kuuden aikaan illalla he olivat takaisin lähtöpaikassaan. Jouko ehti kirjoittaa muutaman rivin, vaikka oli lopen uuvuksissa.

Pelosta hän ei päiväkirjaansa kirjoita, mutta taistelu ja lentävien luotien ääni oli tuntunut ”oudolta”.

"Hieman outoa oli, kun kuulat vinkuivat korvissa, mutta siihen täytyy tottua. Useita tovereita oli viimeisellä retkellä."

Ensimmäisessä taistelussa hänen omasta joukkueestaan kuoli kaksi miestä: 28-vuotias alikersantti Matti Kojo ja 33-vuotias sotamies Toivo Virtanen. Hyökkäyksessä kuoli tai katosi yhteensä noin 550 suomalaista. Lähes 800 haavoittui.

Matin ja Toivon ruumiit olivat jääneet virumaan maastoon, samoin Kallen.

Selvinneet nautiskelivat kuitenkin jo rauhallisesta hetkestään ja tekivät oloaan mukavaksi.

Jouluaattona kranaatteja räjähteli maahan kaivetun korsun ympärillä, mutta sisällä vietettiin joulua. Kotoa tulleita paketteja ei riittänyt läheskään kaikille.

"Jouluaattona maanalaisessa asunnossa. Olemme koko päivän levänneet eilisen retken jälkeen ja koettaneet tehdä tästä illasta täydellisen jouluillan. Joulukinkkua syötiin, kahvia juotiin, mutta kuusta emme saaneet sopimaan kämppäämme."

Haavoittuneiden kohtalo oli katkera

Talvisota oli lyhyt ja intensiivinen sota, mutta missään sodassa ei taistella tauotta. Joukonkin joukko-osasto sai ensimmäisen verilöylynsä jälkeen levätä.

Tammikuun puolivälissä pakkanen lähenteli 40 astetta. Aika oli pääosin hiljaista, ja miehet linnoittivat asemiaan ja pitivät pakkasta korsuissaan. Koko ajan paranneltiin asemia, mutta taisteluun verrattuna se oli lepoa.

Samaan aikaan tuhansien suomalaisten ja neuvostoliittolaisten henkilökohtainen taistelu jatkui takalinjoilla ja kotirintaman sairaaloissa.

Kranaatit ja luodit olivat halvaannuttaneet ihmisiä, silponeet kasvoja, irrottaneet raajoja ja tuhonneet suolistoja. Kiivaiden taistelujen aikana haavoittuneita jouduttiin usein jättämään jälkeen.

Heidät merkittiin kadonneiksi.

SA-kuva
Kuolinilmoituksia Aamulehdessä ja kranaatinsirpaleesta haavoittunut mies sodan jälkeen. Kuva teoksesta Sotakirurgisia kokemuksia.

Kuolinilmoituksia Aamulehdessä ja kranaatinsirpaleesta haavoittunut mies sodan jälkeen. Kuva teoksesta Sotakirurgisia kokemuksia.

Haavoittuneen saaminen joukkosidontapaikalle kesti pitkään, eikä sielläkään pystytty tekemään juuri muuta kuin tyrehdyttämään verenvuoto ja antamaan kaikkein tärkein ensiapu. Matka sairaalaan oli yleensä pitkä ja tuskainen, eikä se aina päättynyt sinne.

Osa haavoittuneista kärsi vammoistaan vuosikymmenien ajan.

Talvisodassa kuoli tai katosi noin 26 000 suomalaista ja 44 000 haavoittui. Heistä jäi pysyvästi invalideiksi arviolta 10 000.

Osa heistä eli vuosikymmeniä vuodepotilaina. Jotkut kärsivät kovista kivuista loppuelämänsä. Pahoin ruhjoutuneet kasvot saattoivat olla sosiaalisesti rajoittava vamma; psyykkiset vammat puolestaan eivät näkyneet mutta heijastuivat veteraanien ja heidän lähipiirinsä elämään.

Osa sodissa haavoittuneista elää vammansa kanssa yhä. Jopa vaikeasti aivovammaisia on vielä elossa.

Joillakin heistä tahdottomat pakkoliikkeet ovat tehneet yksin asumisesta mahdotonta jo vuosikymmeniä sitten.

Hetken rauha edelsi sodan karmeinta vaihetta

Jouko oli säästynyt osumilta sodan ensimmäisessä kiivaassa vaiheessa. Tammikuussa joukko-osasto teki valmisteluja tulevia taisteluja varten.

"Tänään tapasin useita tovereita, joita en ole sitten sodan syttymisen nähnyt. Alpo tuli korsuuni yöksi", Jouko kirjoitti 26. tammikuuta.

Joukon veli Alpo palveli samassa joukko-osastossa, mutta veljekset olivat tavanneet sodan aikana vain kerran. Nyt he kirjoittivat kirjeen tädilleen Amerikkaan.

Tammikuussa Jouko siirrettiin joukkueenjohtajaksi juuri perustettuun hiihtokomppaniaan. Hiihtokomppanioita käytettiin liikkuvaan sodankäyntiin. Se tiesi uusia hyökkäyksiä ja vaaroja, mutta toistaiseksi tilanne pysyi hiljaisena.

"Olin tänään saunassa, hyvä löyly. Nautimme monenlaisia herkkuja, joita olimme hankkineet Viipurista. Elämä tuntuu liian siviilimäiseltä."

Joukon päiväkirjamerkintä kertoo tammi-helmikuun rauhallisesta vaiheesta. Puna-armeija keskitti tuolloin uusia voimakkaita joukkoja Karjalankannakselle.

Jouko Hovilan joukko-osaston vastuulla oli rintamakaistale laajan Leipäsuon rannalla Leningradiin johtavan rautatien lähellä.

11. helmikuuta Jouko oli miehineen kaivamassa asemia Leipäsuolla. Kello oli 9.30, kun vihollisen tykistö aloitti ampumisen. Miehet vetäytyivät suolta suojaan. Tykistötuli jatkui koko päivän.

Rajuinta tulitus oli Summassa, jossa tykistötuli oli ankarampaa kuin milloinkaan ennen Pohjoismaiden sotahistoriassa.

Aamulehti
Sotasensuuri ja propaganda sävyttivät sanomalehtien uutisointia talvisodan aikana.

Sotasensuuri ja propaganda sävyttivät sanomalehtien uutisointia talvisodan aikana.

Propaganda sensuroi sodan todellisuuden

Suomi oli jo ylittänyt kaikki odotukset ja voittanut taisteluita, joista kirjoitettiin ympäri maailmaa. Armeija oli kuitenkin kestokykynsä rajoilla.

Kotirintamalla vallitsi väärä kuva rintamatilanteesta. Siitä piti huolta sotasensuuri ja propaganda.

Puolustusvoimat kertoi lähinnä omasta menestyksestä ja vihollisen raskaista tappioista. Omia tappioita ei kerrottu tai niitä vähäteltiin. Lehtien otsikot kertoivat päivä toisensa jälkeen "loistavista voitoista”.

Kotona tietenkin aavistettiin, että taistelut olivat ankaria, sillä taistelussa kuolleiden sotilaiden ruumiita virtasi rintamalta katkeamattomana ketjuna. Propagandaa suoltavissa sanomalehdissä julkaistiin myös kuolinilmoitukset. Niistä jokainen pystyi päättelemään, että taistelut olivat kovia.

Silti edes etulinjassa ei aina tiedetty, kuinka kriittinen tilanne oli. Vasta kun vihollisen hyökkäys osui kaikella voimalla omalle kohdalle, ymmärrettiin kuinka vakava tilanne oli.

"Jouduin kaksi kertaa keskelle tykistötoimintaa. Ketään ei haavoittunut. En päässyt Leipäsuon yli vihollisen lentotoiminnan vuoksi."

Jouko oli jo joutunut tottumaan siihen, että joku yritti tappaa hänet. Seuraavina päivinä hän joutuisi oppimaan, miltä tuntuu itse tappaa ihmisiä.

Kymmenen päivää tappamista ja kuolemista

Pakokauhu alkoi hiipiä Leipäsuon puolustajiin yöllä 16. helmikuuta. Neuvostojoukkojen vahvat pistohyökkäykset olivat saaneet aikaan pienen aukon suomalaisten linjassa.

Tällainen tilanne on taistelussa vakava, sillä aukosta vihollinen voi päästä puolustajien asemien sisään. Se voi murtaa koko puolustuksen ja jättää osan joukoista saarroksiin. Saarrostuksen uhka aiheuttaa helposti pakokauhua, vaikka alkuperäinen tilanne olisi korjattavissa.

SA-kuva
Harvinainen kesken taistelun otettu kuva. Kuvan ottamispaikka on tuntematon.

Harvinainen kesken taistelun otettu kuva. Kuvan ottamispaikka on tuntematon.

Suomalaisia alkoi perääntyä linjasta omin päin, vaikka käsky oli pysyä asemissa ja taistella.

Vänrikki Jouko Hovilan joukkue oli kaivautunut Leipäsuon pohjoisrantaan. Panssarivaunut tunkeutuivat hetkeksi jo linjojen läpi, mutta ne saatiin tuhottua vastahyökkäyksillä.

Suomalaisia kohti ammuttiin koko ajan raskaalla tykistöllä ja jalkaväen aseilla. Pelkät taistelun äänet saattavat tehdä sotilaat hetkellisesti kuuroiksi ja lamauttaa toimintakyvyn.

Miehet olivat ehtineet jo sen verran tottua sotaan, että linjat pitivät. Kun seitsemästä panssarivaunusta kuusi oli tuhottu, suomalaiset saivat menettämänsä asemat takaisin.

Pahin oli vasta edessä. Siitä kertovat Joukon niukat päiväkirjamerkinnät kymmenen päivän ajalta 16.–26. helmikuuta.

"Taistelimme tämän ajan asemissamme. Nukkua saimme hyvin vähän. Vihollinen ampui suoralla suuntauksella voimakkaasti. Joukkueestani kaatui alikersantti Koivula ja Tuominen haavoittui”, Jouko kirjoitti.

”Ammuin muutamia ryssiä."

Sotilaat ja koko armeija romahtamispisteessä

Taistelut olivat kovimmat, joihin Jouko oli joutunut. Myöhään illalla 26. helmikuuta suomalaiset saivat luvan perääntyä. Perääntyessäkin piti koko ajan taistella.

"Viivytystaistelua käyden sitkeästi vetäydyimme Näätälään, jonne saavuimme 3.3.40. Tehtävämme oli melko raskas. Yöt olimme taivasalla, nukkumisesta ei juuri puhettakaan."

Romahtamispiste oli lähellä, mutta armeija jatkoi taistelua. Neuvostojoukot seurasivat perääntyviä suomalaisia ja hyökkäsivät vähän väliä.

Suomen sotilasjohdolle oli selvää, että neuvostojoukkoja ei pitkään pystyttäisi pidättelemään. Nyt oltiin valmiita antamaan periksi Neuvostoliiton aluevaatimuksille.

SA-kuva
Kuolleita neuvostosotilaita metsässä.

Kuolleita neuvostosotilaita metsässä.

Hovilan joukkue oli yhtäjaksoisessa taistelussa 4.–5. maaliskuuta. Joukkueesta haavoittui jälleen kaksi miestä. Sitten tilanne rauhoittui hetkeksi ja miehet pääsivät pois etulinjasta. 7. maaliskuuta joukkue majoittui Näätäläjärven rantaan noin kolmen kilometrin päähän etulinjasta.

Sietokykynsä rajoilla olevat miehet nukkuivat ja yrittivät peseytyä. Joku ajoi partansa. Kukaan ei ollut voinut vaihtaa puhtaita vaatteita viikkoihin.

Osa miehistä vaihtoi ylleen puhtaat alusvaatteet viimeistä kertaa elämässään.

Hyökkäys vain minuutteja ennen rauhaa

Maaliskuun 13. oli kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Jouko makasi lumihangessa metsäisellä saarekkeella keskellä peltoa.

Hetkeä aiemmin lähetti oli hiihtänyt heidän luokseen ja kertonut, että rauha tulee kello 11. Siihen oli enää alle tunti.

Vihollissotilaat makasivat asemissaan hiljaa. He olivat hyvin lähellä samassa saarekkeessa. Joukon veli Alpo makasi samanlaisissa olosuhteissa jossakin lähellä. Molemmat veljekset olivat selvinneet sodan viimeiselle tunnille.

Kukaan ei halunnut enää ottaa riskejä.

Hovilan joukkue oli siirtynyt yöllä lähelle Talin myllyä. Viideltä aamulla koko komppania oli hyökännyt ja vallannut puolet metsäsaarekkeesta, jolla he nyt makasivat. Vihollinen oli niin lähellä suomalaisia, että neuvostojoukot eivät voineet käyttää tykistöään kunnolla. Kranaatit iskivät suomalaisten taakse pellolle. Se oli musta ja täynnä kuoppia.

Vähän ennen yhtätoista suomalaiset hyökkäsivät.

Neuvostojoukotkin varmasti ällistyivät, kun suomalaiset nousivat matalista lumikuopistaan ja ryntäsivät silmille vain minuutteja ennen aselevon alkamista.

Muistitiedon perusteella kyseessä oli rajattu vastahyökkäys, jolla vihollinen oli tarkoitus ajaa pois metsäsaarekkeesta. Käskyn antajasta ei ole tietoa.

Suomalaiset saivat painettua viholliset ulos saarekkeesta ja lopettivat hyökkäyksen. Nyt puna-armeija pystyi käyttämään tykistöään estoitta, koska omat eivät olleet enää liian lähellä.

Kranaatit alkoivat räjähdellä suomalaisten asemissa.

Kello oli 10.55. Rauhaan oli aikaa viisi minuuttia.

Joukon oli pidettävä silmällä vihollista, sillä sota jatkui yhä. Venäläinen teräskypärä päässään hän kurkki kiven takaa varovaisesti. Samassa tykistön kranaatti räjähti lähellä.

Kranaatinsirpale iski valtavalla voimalla hänen päähänsä, läpäisi kypärän ja tunkeutui hänen takaraivoonsa.

Nuori mies makasi hangessa tajuttomana, kun lääkintämies pääsi hänen luokseen. Pulssi tuntui vielä hetken.

Rintamalohkolla tulitus loppui tasan kello yksitoista.

Kahdeltatoista tieto rauhasta leviäisi maahan ja Hovilan kotitilalle Somerolla.

Siellä ehdittäisiin jo huokaista helpotuksesta. Menisi päiviä ennen kuin kotona tajuttaisiin, että toinen pojista tulisi kotiin kuolleena.

SA-kuva
Taistelussa kuolleita suomalaisia kaatuneiden kokoamispaikalla lähellä taistelualuetta.

Taistelussa kuolleita suomalaisia kaatuneiden kokoamispaikalla lähellä taistelualuetta.

Talvisota

Lähteinä jutussa on käytetty Jouko Hovilan päiväkirjaa, hänen joukko-osastonsa yksiköiden sotapäiväkirjoja, tutkimus- ja muistelmakirjallisuutta sekä omaisten haastatteluja.

Jouko Hovilan viimeisistä hetkistä on kirjoittanut omaan päiväkirjaansa myös hänen joukkueessaan palvellut korpraali Kaarlo Kanervo.

Lisätietoa Hovilasta löytyy esimerkiksi Helsingin yliopiston sivuilta.

Hovilasta ja muista sodissa kuolleista voi hakea tietoa myös Sotapolku-palvelusta sekä Kansallisarkiston Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet -tietokannasta.

Talvisodan taistelupaikoista löytyy tietoa Sotahistoriallisen seuran palvelusta. Puolustusvoimien valokuvia sota-ajalta voi katsella SA-kuva-arkistosta.


Lue myös nämä


Kommentit (1)

  • historia ei muutu vaikka muuta kerrottaisiin

    Jotkut tahot pyrkivät kirjoittamaan historiaa uusiksi että ”sota alkoi suomalaisten ja Hitlerin ystävyydestä” ja tuota käsitystä jaetaan suomalaiseenkin mediaan.

    Entä miten Suomessa kerrotaan:
    Molotov–Ribbentrop-sopimus 1939 oli Saksan ja NL:n välinen hyökkäämättömyyssopimus. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta jossa Suomi, Latvia ja Viro määriteltiin lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Saksa saattoi ryhtyä sotaan Puolaa, Britanniaa ja Ranskaa vastaan ilman pelkoa NL:n hyökkäyksestä niiden tukemana. Samalla NL valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalta.

    NL pyrki Molotov–Ribbentrop-sopimuksen suoman Saksan myötämielisen puolueettomuuden turvin miehittämään Suomen aloittaen ilman sodanjulistusta talvisodan 30. 11. 1939, joka päättyi alueluovutuksiin NL:lle. Saksan voitettua Ranskan kesäkuussa 1940 Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon. NL:n esikunta antoi Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle syksyllä 1940.

    Syksyllä 1940 Suomi solmi NL:n kanssa kauttakulkusopimuksen liikenteestä Hankoon. Samoihin aikoihin Saksa lupasi myydä aseita Suomelle ja sovittiin että Saksa saa kuljettaa joukkoja Suomen kautta Kirkkoniemeen. Vielä 1941 alussa Saksa sopi NL:n toimittavan miljoona tonnia öljyä. Toukokuussa Suomi päätti ottaa osaa Saksan suunnittelemaan sotaretkeen Neuvostoliittoa vastaan, mutta sillä ehdolla että vasta NL:n aloitettua sotatoimet liittyisi Suomi rintamaan.

    Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana, mutta Hitlerin radiopuhe viestitti maailmalle Suomen olevan liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa.

    22. 6. 1941 kello 03.15 Saksa pommitti Puolaa. NL:n hyökkäys Suomea vastaan alkoi kello 06:05. NL aloitti sotatoimet Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan. Näin ympyrä sulkeutui ja Molotov–Ribbentrop-sopimus toteutettiin – ei tosin siten kuin 1939 sovittiin että NL ja Saksa jakaisivat Euroopan maat toisilleen keskenään sulassa sovussa.

    Tuosta voi itsekukin päätellä, mistä syistä sota alkoi.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet