Aamulehti
Suomen eduskuntavaalien tärkeimmäksi teemaksi on noussut julkisen talouden epätasapaino. Se on nurinkurisesti kärjessä myös niillä, jotka eivät Suomen velkaantumisesta ole kovin huolissaan. Esimerkiksi sdp on rakentanut oman vaaliohjelmansa niin, että se nojaa raskaasti kokoomuksen tarjoamaan talouspolitiikkaan. Demarit hankkivat ääniä tulkitsemalla, että porvaripuolueet aikovat riistää köyhiä, kun ne pyrkivät tasapainotuksessa säästöihin.
Suomi syö enemmän kuin tienaa. Ruokaa ostetaan velkarahalla. Peruskuvasta ei liene eroavia mielipiteitä.
Perustilanteen toteamisen jälkeen polut eroavat, kun pitäisi arvioida, kannattaako velasta huolestua vai ei.
Velka ei ole suuren suuri
Suomen julkisen talouden velka suhteessa bruttokansantuotteeseen ei ole hätkähdyttävän suuri. Suomen julkisen talouden velan suhde bruttokansantuotteeseen on noin 73 prosenttia. Suomi on velkataakkoja vertailtaessa kelvollista keskitasoa Euroopan unionissa.
Suomi ylittää kyllä EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteen, jonka mukaan velan pitäisi olla alle 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tämä 60 prosentin tavoite ei perustu mihinkään taloustieteen teoriaan. Niin on vain sovittu, joten rajan ylittämisestä on turha nostaa meteliä.
Velkahysteriasta varoittelevat turvautuvat usein staattiseen mittaukseen: velasta preparoidaan pois aikaulottuvuus. Velan vaarattomuutta tai vaarallisuutta mitattaessa olennaista on kuitenkin se, millainen talous tätä velkapottia kantaa ja mikä on kantokyvyn kehityssuunta.
Aikaulottuvuus muuttaa kuvaa
Kun Suomen talouden ja velkaantumisen pohdintaan lisätään aika, tilanne alkaa näyttää murheelliselta.
Vuosien 2008–2010 tienoilla jotain alkoi mennä pieleen. Suomen kilpailukyky suhteessa muihin Pohjoismaihin alkoi heikentyä, julkinen talous pehmentyä, työpanoksen kasvu taittua, panostukset tutkimukseen ja tuotekehitykseen kutistua, tuottavuus luisua ja jopa syntyvyyden käyrät kääntyivät alaviistoon.
Yksi merkittävä syy oli tietysti se, että Nokian matkapuhelintoiminnot sammuivat Suomessa. Mutta vikaa oli jossain muuallakin. Ruotsi ja Saksa pomppasivat finanssikriisistä ylös nopeasti, Suomelta meni kymmenisen vuotta nousta kriisin tekemästä kuopasta. Ruotsi ja Saksa kirivät ja pudottivat Suomen kyydistä.
Staattinen, ajasta puhdistettu velkamittaus ei huomaa, että Ruotsin matala velkasuhde on pitkän hyvän kehityksen tulos ja Suomen huono velkasuhde pitkän huonon kehityksen tulos. Koronapandemia, inflaatio ja sota Ukrainassa kiihdyttivät äkillisesti velkaantumista – ihan perustellustikin – mutta alla on ollut kaiken aikaa se Suomi, joka on polkenut kauan paikallaan ja pudonnut vauhdista.
Aikaulottuvuudella pitää kulkea myös eteenpäin. Kun verrokkimaiden kyydistä putoava, huonon tuottavuuden Suomi ottaa lisää velkaa, velka painaa paljon. Valtiovarainministeriön laskelmat kertovat, että Suomen potentiaalinen talouskasvu on heikkoa kauan. Kitukasvun aikaan väestö ikääntyy ja hoivapalveluiden kysyntä kasvaa. Hyvän tuottavuuden, korkean työllisyysasteen ja pienen velan Ruotsi pystyy pitämään yllä hyvinvointivaltiotaan ja maksamaan sen laskut. Suomen menot ajautuvat yhä suurempaan epäsuhtaan kulujen kanssa – ja lisäpainona ovat voimakkaasti kasvavat velanhoitokulut.
Päätäntäkin on ollut ponnetonta
Ajassa kannattaa kulkea eteen- ja taaksepäin myös talouspoliittista päätäntäkykyä mitattaessa. Suomen talouden suunta on säilynyt alavireisenä hallituksesta toiseen ja isoja joustavuutta lisääviä uudistuksia on poliittisesti ikävinä vältelty. Monipuoluehallituksissa talouden kehittäminen on jäänyt poliittisten kompromissien jalkoihin. Nykyiset puolueiden kannatuslukemat ja hallituskumppanuuksien hyljeksintä kertovat siitä, että vaalien jälkeen voi syntyä taas tuhansien kompromissien hallitus, jossa Suomen talouden kehittämisen tarpeet eivät ylitä hallituspuolueiden opportunistisia tarpeita.
Kun velkahysteriasta varoittelevat neuvovat keskittymään säästöjen sijasta tuottavuuden kasvattamiseen, neuvo on hyvä, mutta samalla hieman hyveellinen. Tuottavuuden kasvu syntyy yrityksissä, politiikka voi edistää tuottavuutta vain hidasvaikutteisin välillisin keinoin. Työllisyyteen sekä julkisen talouden menoihin ja tuloihin hallitus voi vaikuttaa tehokkaammin.
Kasvu ei kuittaa velkoja
Valtiovarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander tiivisti viime viikolla ministeriön tiedotustilaisuudessa, että ”Suomi ei tule kasvamaan ulos veloistaan”. Suomen tavoite ei tietenkään ole täydellinen velattomuus, äkkisäästöissä ei ole mitään järkeä eikä hysteriaan ole syytä.
Mutta julkisen talouden tasapainotus on ihan perustellusta syystä vaalikeskusteluiden keskiössä. Teema kaipaa huomiota ja velkaantumisen pysäyttäminen vihdoin konkreettisia tekoja. Kasvu ei tosiaan kuittaa kivutta velkoja pois, eikä Suomella ole enää varaa luisua ponnettoman talouspolitiikan tiellä.