Aamulehti
”Keisari Nero poltti Rooman, nykyajan vallankäyttäjä voisi polttaa koko maailman.” Näin kirjoittaa psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni. Railakkaan virkkeen takana on huoli siitä, miten kärkipoliitikkojen, kuten suurten valtojen presidenttien ja pääministerien, terveyttä ja mielenterveyttä seurataan.
Isohanni kysyy, pitäisikö kansanedustajien, ministerien ja presidentin mahdollisia terveysongelmia ehkäistä nykyistä paremmin. Kyseeseen voisi tulla malli, jossa työterveyden säännöllisissä terveystarkastuksissa kartoitettaisiin fyysisen terveyden lisäksi poliitikon mielenterveyttä.
Presidentin terveydentilasta raportoiminen alkoi presidentti Mauno Koiviston kaudella. Taustalla oli presidentti Urho Kekkosen viimeisten vuosien terveysongelmat, joihin liittyi muistinmenetystä.
Valtioneuvosto asetti työryhmän, joka suositteli terveystarkastuksia presidentille vuosittain. Tulosten julkistamista ei pidetty tarpeellisena, vaan pelkästään suositeltavana. Sittemmin presidentit ovat julkaisseet tietojaan.
Mielenterveydestä ei puhuta
Yleensä vaalien alla puhutaan yleisestä toimintakyvystä tai fyysisestä terveydestä. Harvemmin kuullaan yhtään mitään mielenterveydestä.
”Yksi syy tähän on se, että mielenterveyttä on vaikeampi tutkia kuin fyysisiä sairauksia. Myös leimautumisen pelko elää yhä vahvana.”
Isohanni on tehnyt työuransa psykoosi- ja hoitojärjestelmätutkijana. Aihe kiinnostaa häntä niin paljon, että tekeillä on kirja vallankäyttäjien terveydestä. Siinä on mukana historiallinen osuus.
”Totuushan on, ettei suurvaltajohtajan sovi sairastaa. Heidän vaivojaan on piiloteltu kautta aikojen.”
Tutkimus on osoittanut, että esimerkiksi puolella Yhdysvaltojen presidenteistä ja Britannian pääministeristä on ollut mielenterveysongelmia, jotka usein vaikuttivat viranhoitoon, ja jopa virasta eroamiseen.
Varhainen puuttuminen tärkeää
Professorin mukaan huippuvaikuttajat ovat usein henkisesti vahvoja, mutta osa heistä, aivan kuten muustakin väestöstä sairastuu mielenterveyden sairauksiin.
”Seuraukset ovat usein vakavia, jos hoitoon pääsy viivästyy. Siksi varhaisen puuttumisen malleja olisi hyvä kehitellä. Tavoite olisi estää tai puuttua varhain vakavaan ongelmaan kuten psykoosiin, sekavuustilaan, päihdeongelmaan, muistisairauteen, vaikeaan masennukseen tai poikkeavaan käyttäytymiseen.”
Hän korostaa, ettei mielenterveyden häiriö tai sen oire ole välttämättä työkyvyn este.
”Mielenterveyslaki on käyttökelpoinen vain vaikeissa psykooseissa. Aiemmat vakavat mielenterveyden ongelmat ovat nykyään harvinaisia, kun poliitikkokunta on valikoitunut, nuorentunut ja naisistunut. Tämän päivän ongelmat ovat työstressiin ja työuupumukseen liittyviä.”
Professori Matti Isohannin mukaan huippuvaikuttajat ovat usein henkisesti vahvoja, mutta osa heistä, aivan kuten muustakin väestöstä, sairastuu mielenterveyden sairauksiin. ”Seuraukset ovat usein vakavia, jos hoitoon pääsy viivästyy.”
Korkea kynnys ylitettävänä
Valtiosääntöoikeuden asiantuntija, Tampereen yliopistossa aikoinaan väitellyt Pauli Rautiainen Itä-Suomen yliopistosta muistuttaa, että poliitikkojen terveystiedot ovat yksityiselämän piiriin kuuluvia tietoja. Tämä oikeus kuuluu kaikille.
Valtion virkamieslain mukaan työntekijällä on velvollisuus terveystarkastuksiin, mutta presidentin ja kansanedustajan tehtäviä tämä ei koske. Kansanedustajilla on heille kuuluva työterveys.
Entä jos poliitikko ei pysty hoitamaan tehtäviään, mutta ei ymmärrä hakeutua hoitoon?
”Meillä on erilaisia menettelytapoja, joiden avulla huolehditaan siitä, että jokainen saa heille kuuluvia terveyspalveluja. Jos on perusteltu epäilys siitä, että henkilö on välittömän tahdonvastaisen mielenterveyshoidon tarpeessa, turvaudutaan mielenterveyslakiin.”
Hän kuvaa lakiin turvautumista perälautana.
”Kunnan tai sairaanhoitopiirin toimivaltaisen lääkärin on todettava välitön mielenterveydellisen hoidon tarve. Tarvittaessa poliisilta voi pyytää virka-apua, jotta henkilö saadaan lääkärin arvioitavaksi.”
Tällaista tapausta ei ole tiedossa politiikassa menneiltä vuosilta. Rautiainen korostaa, että puuttumiskynnys valtiopäiville valitun edesottamuksiin on erittäin korkea.
Varautuminen siihen, että kansanedustajalla puhkeaisi akuutti psykoosi eduskunnan tiloissa ei ole kovin olennaista, vaan se, että hän saa oikeuden riittäviin terveyspalveluihin.
”Edustajaa ei voi sulkea tehtävästään hänen terveydentilaansa liittyvistä syistä. Jos edustajalla olisi todettu psykoosisairaus, ja se olisi hoidettavissa avohoidon keinoin, sen ei pitäisi millään tavoin vaikuttaa tehtävän hoitamiseen.”
Hän jatkaa, että vakavistakin mielenterveyden häiriöistä kärsivän edustajan pitää voida hoitaa työtään kuten muutkin.
”Ajatus siitä, että rajaisimme jollakin tapaa sairaita henkilöitä kansanedustajan tehtävän ulkopuolelle, ei sovi demokratiaamme. On hyvä muistella 1980-luvun alun keskustelua, kun kansanedustaja Kalle Könkkälä valittiin eduskuntaan. Silloin kyseltiin, oliko hengityslaitetta käyttävä sovelias kansanedustajaksi. Tapahtui ylilyöntejä, joilla yritettiin estää häntä hoitamasta tehtävää.”
Rautiainen on havainnut, että vammaiset ja erilaisista sairauksista kärsivät mukaan lukien mielenterveyden sairaudet ovat aliedustettuina poliittisessa elämässä.
”Pitäisi olla huolissaan siitä, että heitä on politiikassa niin vähän.”
Ripauksen hulluutta se vaatii
”Mä oon oikeen listannut, miten eri tavoin ihmiset stressiin reagoi: on alkoholi, masennus, salasuhde, burn out, motivaation katoaminen, vieraantuminen omasta perheestä tai arvopohjasta. Suosittelen terapiaa aika monelle.”
Tämä tiivistys on nimettömänä pysyvältä kansanedustajilta. Sitaatti löytyy kansanedustaja Anna Kontulan (vas.) Eduskunta, ystäviä ja vihamiehiä -kirjasta.
Lause kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa on selvitä kuivin jaloin poliittisesta prässistä.
Kontula kirjoittaa, että edistyksellinen demokratia on verraten toimiva järjestelmä, mutta poliitikkojen fyysisen ja psyykkisen kunnon se panee koville.
Poliitikon työnkuva esittelee myös toimittajien Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn teos Kuka hullu haluaa poliitikoksi.
Sanansa mukaisesti huipulle mielivällä poliitikolla täytyy olla ripaus hulluutta. Muutoin kilvoittelua puolueen sisällä, jatkuvaa vaaleista toiseen kulkemista, repivää taistelua hankkeiden edistämisestä tai vastustamisesta on vaikea ymmärtää. Poliitikon arjen kruunaa seisominen toreilla ja turuilla. Siellä on näytettävä päivänsäteeltä säässä kuin säässä ja mielisteltävä äänestäjiä.
Joku harva saa himoitsemansa palkinnon, eli ministerin salkun. Pestissä on oltava hereillä 24/7. Media on kriittinen, hallituksen sisällä on jännitteitä, kannatus laskee. Eipä kuulostaa ihanneammatilta.
Kansa ei ole koskaan tyytyväinen. Muistamme, miten pitkäaikainen keskustan kansanedustaja Hannes Manninen totesi, että 41 vuotta julkisena kusitolppana riittää.
Yhdysvaltain edellisen presidentti Donald Trumpin valtakaudella kärkipoliitikon mielenterveys nousi aallonharjalle, kun monet terveysalan ammattilaiset ottivat julkisesti kantaa hänen mielenterveyteensä.
Suomessa onneksi eletään seesteistä aikaa. Lääkäreiden eettisten ohjeiden mukaan lääkäri ei voi ottaa kantaa yksittäiseen tapaukseen julkisesti. Tästä on pidetty hyvin kiinni. Usein nähdään toki haastatteluja, joissa lääkärit puhuvat jostakin taudista yleisellä tasolla.
Useat kansanedustajat ovat viime vuosina kertoneet haastatteluissa työuupumuksestaan tai masennuksestaan varsin avoimesti. Näitä kirjoituksia on kiitelty, eikä suotta. Ne todistavat sen faktan, että poliitikkokin on vain ihminen. Se tuppaa välillä unohtumaan.