Mitä muka tiedämme venäläisistä naisista? Toimittaja Matti Kuusela etsi käsiinsä pahimman kaikista - Ulkomaat - Aamulehti

Mitä muka tiedämme venäläisistä naisista? Toimittaja Matti Kuusela etsi käsiinsä pahimman kaikista

Hiitolan koulun äidinkielenopettaja Ljubov Lykova rakastaa paitsi Martti Talvelaa myös runoilija Sergei Jeseniniä. Lykovan kirjahyllyssä ovat myös Vladimir Majakovskin ja Anton Tšehovin kuvat.

17.4.2016 12:08

Mainitkaa nimeltä viisi venäläistä naista.

Raisa Smetanina, Galina Kulakova, Maria Šarapova, Anna Karenina... Öö, ja ja...

Niinpä. Esitin saman kysymyksen kymmenelle ystävälle ja kylänmiehelle. Vain yksi onnistui luettelemaan vaaditut viisi nimeä.

Synkkä totuus: meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Venäjälle kuuluu, mitä siellä tapahtuu.

Kas kun vastauksen siihen voivat antaa vain naiset.

Tästä jutusta Julkisen sanan neuvosto antoi Aamulehdelle huomautuksen 21.9.2016. Päätös kokonaisuudessaan täällä.

Nyt tulee asiaan totinen muutos. Minä ja valokuvaaja Emil Bobyrev lähdemme Sortavalaan tapaamaan naisia. Ja koska meillä kaikilla on taakkanamme ankarat ennakkoluulot, päätämme etsiä käsiimme myös pahimman kaikista.

Sortavalan rumimman huoran.

Nyt se tuli sanottua ääneen. Sortavalan rumin huora. Voitteko kuvitella mitään vastenmielisempää?

Nämä Sortavalan tanssikoulun tytöt ovat harjoitelleet 3-vuotiaasta lähtien kolme kertaa viikossa. Ja sen huomaa: katsokaa hyppyjen korkeutta ja yhtäaikaisuutta! Keskellä lehmän kanssa hymyilee Varvara Jakoleva.

Unohda logiikka

Mutta miten Sortavalaan pääsee? Ehdotan Emilille pikajunaa Pietariin, hyppäämme pois Viipurissa, siitä kolistelemme paikallisjunalla tai bussilla pohjoiseen. Samalla voisimme poiketa Hiitolassa, Eeva Kilven ja aika monen muun suomalaisen kotikylässä.

Emil tietää paremmin. Ei mitään junia ja vaikeita yhteyksiä. Pikkubussi hakee meidät kotiovelta, vie Värtsilän kautta suoraan Sortavalaan, hotellin eteen.

Ja mitä maksaa? 50 euroa. Reilut 550 kilometriä.

Pikkubussi lähtee aamulla puoli kahdeksalta, tasan sovitusti. Kyydissä olemme vain me kaksi, koko matkan. Vaikka miten ynnään, en keksi, miten tämä bisnes voi kannattaa.

– Olemme menossa Venäjälle. Unohda logiikka. Se on pirun keksintö, neuvoo Emil.

Neuvottomienliitto

Tehdään sitten niin, nautitaan tilavasta kyydistä ja jutellaan venäläistä naisista. Jos suomalaisen pitäisi tietää ainakin yksi venäläinen nykynainen, niin kuka?

Emil miettii tovin.

Tatjana Tolstaja. Hän on upea, viisas nainen ja loistava kirjailija, joka ymmärtää myös miehiä, sanoo Emil.

Niin, Tolstaja on nimenomaan naiskirjailija, mutta suhtautuu kriittisesti feminismiin eikä lähde maailman helpoimpaan hommaan eli moittimaan miehiä. Hänen mukaansa venäläiset miehet ovat, luonnollisesti, vätyksiä ja juoppoja, mutta ansaitsevat juuri siksi vahvemman sukupuolen, siis naisten säälin.

Vätyksiä ja juoppoja? Alan tuntea suurta sympatiaa venäläisiä miehiä kohtaan. Ehkä meidän pitäisi perustaa yhteisvaltio.

Neuvottomienliitto.

Emil haluaa nostaa esiin vielä toisen nimen, vuosi sitten kuolleen balettitanssija Maija Plisetskajan.

– Hän oli ihme. Mutta hänen nimensä on liian vaikea suomalaisen lausuttavaksi, tietää Emil.

Tie Sortavalasta etelään ja Hiitolaan on yllättävän hyvässä kunnossa. Sen sijaan sähkötolpat ovat niin persoonallisesti ja perusteellisesti vinossa, että niitä voi erehtyä pitämään tilataide-teoksina.

Totuus hukkuu

Kuski tankkaa auton heti, kun olemme Venäjän puolella. Mutta ei huoltoasemalla, vaan käytettyjen renkaiden myymälän pihassa. Ja tankkaus tapahtuu siten, että isosta tynnyristä kaadetaan dieseliä suppilon läpi tankkiin.

Alan ymmärtää, miten tämä kuljetusbisnes voi kannattaa.

Käyn kahvilla ja vessassa ja löydän takaseinältä tarinan. Se kulkee näin:

Tapahtuu kerran Karjalan mailla, tarkasti sanottuna Sortavalassa, että Valhe ja Totuus kulkevat yhdessä talvista metsäpolkua.

Vastaan tulee järvi, suuri kuin taivas, siis Laatokka. Totuus päättää oikaista sen poikki, Valhe varoittaa heikosta jäästä. Mutta Totuus ei usko, menee järvelle ja hukkuu sen sileän tien, muuttuu kaloista kauneimmaksi, ahveneksi.

Valhe suree ja itkee siskoaan viikon, lähtee sitten Suomeen.

Sen pituinen se.

Olemme Seurahuoneen edessä varttia yli viisi. Suomalaisten vuonna 1940 rakentama hotelli hohtaa valkoisena ja kauniina Läppäjärven lahden kupeessa.

Menemme sisään isoon, valoisaan saliin. Emil astelee perälle asti, mustan flyygelin äärelle, silittää hellästi sen kantta.

– Äitini on soittanut tätä. Hän piti täällä musiikkikoulua, kertoo Emil, joka vietti varhaislapsuutensa Petroskoissa.

– Minulla on Sortavalasta vain yksi, sumea muisto. Minulla oli pieni vene, talonmies teki jäähän väylän ja minä uitin venettä siinä. Ja sitten vene katosi, ehkä Laatokkaan. Suuri tragedia, huokaa Emil.

Baletin koti

Seurahuone on kauniisti kunnostettu, samoin sen konserttisali, jonne loikkii koko ajan iloisia tyttöjä. Lähdemme seuraamaan heitä ja löydämme näyttämöltä nuoren, naurua pulppuavan naisen.

– Pidämme täällä joka ilta lapsille ja nuorille tanssikoulua, kertoo Anja Kambura, tanssipedagogi.

– Kaikki tytöt harjoittelevat kolme kertaa viikossa. Yhtenä iltana on klassista balettia, toisena kansantanssia ja kolmantena nykytanssia. Jos haluatte, voimme esittää teille huomenna yhden kansantanssin. Näette, mitä osaamme.

Mikäs sen hienompaa. Sortavalasta alkaa paljastua yllättäviä asioita. Kuten tämä; juoksujalkaa saapuva isä tuo arviolta 14-vuotiaalle tytölle tossut, olivat kai unohtuneet kotiin.

Ja mitä tekee tyttö? Antaa isälle suukon kiitokseksi, kaikkien nähden.

Valtio maksaa tanssit

Niin, paljonko vanhemmat joutuvat maksamaan tanssikoulun opetuksesta?

– Eivät mitään, kaikki on ilmaista. Lisäksi hankimme esiintymisasut niille, joilla ei ole varaa itse ostaa, kertoo Anja Kambura.

Entä kuka maksaa opettajien palkat?

– Valtio, tietysti, hämmästyy Anja Kambura tyhmää kysymystä.

No hyvä. Sovimme, että tulemme katsomaan esitystä seuraavana päivänä kello 17. Ehdimme sitä ennen käydä Hiitolassa – jos vain saamme jostain auton ja kuskin.

Tiet ovat kuulemma niin kehnossa kunnossa, ettei yksikään taksi viitsi lähteä käymään sadan kilometrin päässä kääntymässä ja likaamassa autoa.

Mutta ei hätää. Olga, ihmenainen vastaanotosta, soittaa jonnekin. Ja kertoo kohta.

– Natalia tulee hakemaan teitä aamulla hotellilta. Maksaa 1500 ruplaa, siis 20 euroa.

No, ei paha 200 kilometristä.

Toimittaja Kuusela harppoo kohti kohtalokasta ovea. Laatokka-hotellin yhteydessä sijaitseva Kalevala-Cafe on tätä nykyä Sortavalan vilkkain tyttöbaari. Viikonloppuisin siellä tarjoaa palveluksiaan puolensataa ammattilaista. Syntinen yö maksaa 70 euroa.

Natalia ei kiiruhda

Natalia on kaunis nuori nainen ja ehkä maailman hitain kuski. Hän köröttelee korkeintaan kuuttakymppiä, rekat vain hujahtavat ohitsemme.

Mutta Natalia ei siitä hätkähdä.

– Olen oikeasti kokki ja töissä ravintolan keittiössä. Teen joskus näitä keikkoja, kertoo Natalia samalla, kun auto kääntyy täysin väärälle tielle.

Onneksi Emil on tarkkana ja huomauttaa asiasta.

Natalia ei ole moksiskaan.

– Minulla on kuusivuotias poika ja neljävuotias tyttö. Mies lähti, kun toinen lapsi syntyi. Hän ei kestänyt sitä arkea. Rahan kanssa on tiukkaa, siksi on pakko tehdä kahta työtä.

Myös Natalian tyttö tanssii, poika puolestaan pelaa koripalloa.

Niin, tätäkin pitää kehua: matkalla Sortavalasta Hiitolaan näkee ainakin 20 koripallotelinettä. Ja kaikissa on ehjä sukka!

Talvelan lumoissa

Tie Hiitolaan on hyvässä kunnossa – viittä viimeistä kilometriä lukuun ottamatta. Voisi vallan hyvin kuvitella olevansa menossa tapaamaan Leo Tolstoita.

Kylän keskusta on, niin pieni ettei sitä oikeastaan olekaan. On vain keskustan idea.

Parrakas mies on pysäköinyt peräkärryn kaupan viereen ja myy suoraan lavalta kelpo lihakimpaleita.

– Halvempaa kuin Suomessa, 150 ruplaa kilo, mies sanoo selvällä suomen kielellä.

Paikalle asteleva ponteva nainen ostaa lammasta, kertoo meille kysymättä, minne kannattaa mennä.

– Tuossa on koulu, sen toisesta kerroksesta löytyy oikea asiantuntija, hän sanoo jotenkin pirullisesti.

Ja kertoo itse olevansa Irina, koulun matematiikanopettaja.

Harpomme yli lätäköiden koulun pihaan, astumme sisään, nousemme toiseen kerrokseen.

Ja totisesti; tämä äidinkielen opettaja on vain odottanut, että joku tulisi kuulemaan, mitä kaikkea hän tietää Martti Talvelasta.

Eeva Kilven lisäksi myös Talvela on syntynyt täällä, Hiitolassa.

Seuraa puolen tunnin esitelmä suuresta suomalaisesta oopperalaulajasta, joka on esittänyt Musorgskin ruhtinaan roolin 200 kertaa.

Ja tiedättekö mitä; opettajatar ja hänen ystävänsä kävivät Talvelan syntymäkodissa, ottivat sen pihasta multaa, veivät Talvelan haudalle Juvalle ja istuttivat kukkasia.

Ja katso: kukkaset alkoivat siltä istuttamalta laulaa kahta oopperaa, yhtä aikaa.

Eeva Kilvestä opettaja ei ole kuullutkaan, vaikka tämä on kirjoittanut kolme kirjaa Hiitolasta, josta hän lähti evakkoon 11-vuotiaana.

Taitaa olla sama vika rajan molemmilla puolilla.

Pitää olla solmio, parta tai matala ääni, että on muiden mielestä jollain tavalla merkittävä.

Vasilin toive

Koulun pihalla seuraamme lyöttäytyy letkeä nuori mies. Hän kertoo olevansa Vasili Rostov, Hiitolan paras urheilija, ja syntyneensä vuonna 2002.

– Isoäitini asuu Valko-Venäjällä, hän täräyttää heti kättelyssä suuren uutisen ylpeyttä hehkuen.

Olemme vaikuttuneita.

Heti perään Vasili pamauttaa toisen, melkein yhtä ison yllätyksen.

Žirinovski kävi täällä viikko sitten!

Žirinovski? Hiitolassa? Miksi ihmeessä? Miten hän tänne tuli?

– Junalla. Siinä oli 15 vaunua. Kaikki vain häntä varten. Ja niitä ukkoja, jotka kulkivat jonossa perässä, kertoo Vasili.

– Žirinovski kävi koulussa meitä tapaamassa. Pyysimme, että hän rakentaisi Hiitolaan uuden urheilukentän. Vanha on ihan surkea, ei edes jalkapallomaaleja.

Tanssin taika

Kello tulee viisi, nousemme Sortavalan Seurahuoneen saliin. Se on hämmentävän kaunis ja suuri; käsityöllä tehtyjä penkkejä on yli 500, näyttämö on avara ja syvä, valo tulvisi sisään korkeista ikkunoista, ellei niitä olisi peitetty punaisilla verhoilla.

Kelpaa täällä harjoitella ja kasvaa ihmiseksi.

Emil nousee lavalle, huokaa syvään.

– Miten kaunista. Ihan kuin olisimme simpukan sisällä.

Saamme odottaa tovin; pukuhuoneesta kuuluu asiaan kuuluvaa tirskuntaa, ohjeita, musiikkia, hiuspinnien helähtelyä ja rytmin lyöntiä. Ehdimme miettiä, mikä asia maailmassa eniten yhdistää kansoja, eli tyttöjä ja poikia, kaikissa minuuteissa ja maanosissa.

Tanssi taitaa mennä ohi jopa jalkapallon; kaikki tuntevat saman jännityksen juuri ennen esitystä.

Saamme nähdä ”humoristisen suomalaisen tanssin”, jossa lehmä on merkittävässä roolissa. Hyvin menee, yhtä aikaa, horjumatta. Tärkeintä on kuitenkin tyttöjen kasvoilla säihkyvä hymy.

Juuri tällä hetkellä Sortavala on maailman kaunein kaupunki.

Ja viisain. Esityksen jälkeen ohjaaja kiittää kuuluvalla äänellä.

”Harasoo dievutski”. Siis ”Hyvä tytöt”. Opittaisiinpa tällainen pedagoginen kulttuuri Suomessakin; lapsia pitää muistaa kiittää ja kehua, aina, kaikkialla.

Ihastelemme asiaa koko matkan ajan: lapsi on Sortavalassa aina tärkein, kaikki tehdään lapsen parasta ajatellen.

”Vähän niin kuin muinoin Neuvostoliitossa”, sanoisi Emil, jos kehtaisi.

Sortavalan kaupungin rajan tuntumaan nousee uusi uljas urheilukompleksi, johon tulee myös virtaviivainen uimahalli.

Elämäsi nainen?

– Vai Sortavalan rumin huora? Ei sellaista olekaan. Mutta kaikki maksulliset tytöt ovat lauantaina Hotelli Laadogan Kalevala-baarissa, antaa hotellin vastaanotossa työskentelevä Olga meille asiallisen neuvon.

Ja nyt on vasta torstai. Saamme siis elää pari päivää jännityksessä ja ehdimme etsiä ihan tavallisia naisia.

Laatokan Läppäjärven lahdella näyttää kuitenkin olevan vain miehiä. Päätämme esittää yhdelle heistä oleellisen kysymyksen – ”Kuka on elämäsi nainen?”

Laskeudumme sillalta jäälle, tunnemme allamme Laatokan maagillisen värähtelyn, harpomme ohi muutaman pilkkivän miehen, paheksumme puolityhjiä viinapulloja, hämmästymme melkoista haukea, hidastamme vauhtia ja pysähdymme kaukaa valitsemamme uhrin eteen.

Odotamme, että hän nostaa katseensa pilkkireiästä, Emil tervehtii, esittää sitten pilkkireiällä harvemmin esiin nousevan kysymyksen:

– Kto sentsina tvojei sishna?

Mies ei hätkähdä tyrmäävää aloitusta, hymähtää vain, viittaa kintaalla vielä kauemmas.

– Tuo tuolla. Galina. Vaimoni.

Nyt on meidän vuoromme ällistyä. Vaimo? Luulimme, että kaikki Laatokalla varhain aamulla viihtyvät pilkkijät ovat miehiä.

– Menkää juttelemaan. Hän on parempi puhumaan, mies sanoo ja syventyy taas surviaissääskeen.

Galina, kirurgi

Mietimme tovin, sitten rohkenemme astella Galinan luo. Odotamme, kun hän irrottaa ahvenen koukusta – emmekä saa silmiä irti hänen käsistään.

Ei noin hoikkia ja siroja sormia voi olla kenelläkään, ei ainakaan Laatokan jäällä.

Emme voi olla niitä kehumatta. Nainen naurahtaa, viittaa jutuillemme kintaalla, on silti hyvillään, suostuu kertomaan elämästään.

Ensin tärkein.

– Minulla on yhdeksän lastenlasta, hän sanoo.

Lapsiakin on kuusi.

– Olen lääkäri, toimin kirurgina ja myös terapeuttina Murmanskissa, mutta lopetin työt varhain lasten takia. Siksi elämme nyt miehen eläkkeen varassa, hän kertoo.

Galina, entinen kirurgi, nykyinen eläkeläinen ja ajattelija, pilkkii paljain käsin Laatokan ahventa.

Puhdas suomalainen

Galina kertoo hoitaneensa lääkärinä myös suomalaisia.

– Minuun teki suuren vaikutuksen eräs koti, jossa oli liikuntakyvytön nainen. Kävin hänen luonaan kymmenen vuoden ajan. Ja aina kaikki oli puhdasta, vanhus tuoksui hyvältä. Se oli ihmeellistä.

– Suomalaiset pitivät huolen myös luonnosta. Me venäläiset hävitämme surutta kaiken. Ja sen huomaa täälläkin, jäällä. Tuulet ovat vuosi vuodelta voimakkaampia, koska metsät on hakattu, suree Galina.

– Ehkä Venäjä on liian iso. Kukaan ei viitsi eikä jaksa huolehtia siitä.

Galina ei kuitenkaan rupea moittimaan maataan.

– Venäjän kansa on hyvä, viisas. Emme rupea enää ikinä sotimaan Suomen kanssa, se on aivan varmaa. Suomi ja Venäjä ovat kuin hyvät ystävät, Galina sanoo.

On hänelle neuvokin ystävälle.

– Älkää valitko maallenne sellaisia johtajia, jotka haluavat vain lihottaa lompakkoaan. Siitä ei seuraa kenellekään hyvää.

Maailman paras kirja

Ja vielä tärkein kysymys: mikä on maailman paras kirja?

Galina hymyilee.

– Luin jälleen Sodan ja rauhan, se on hyvä, ajankohtainen. Mutta vielä Tolstoitakin enemmän pidän Nekrasovista. Sanotaan nyt, että hänen kirjansa Kolme valon maata.

Jätämme Galinan ja sätkivät totuudet, joita nousee syvyyksistä ihmeen tiuhaan.

Laatokka on antelias ja tosi.

Hotelli Laatokan vastaanotossa työskentelevä Olga Karpova tietää kaiken oleellisen Sortavalan tapahtumista. Kaiken lisäksi hän on kaupunginjohtajan serkku. Taustalla valokuva Valamon luostarista – siitä oikeasta, joka sijaitsee Laatokan saaressa vähän matkan päässä Sortavalasta.

Se on 70 euroa

Kalevala-baari on täynnä. Suurin osa asiakkaista on ”tyttöjä”, arvioimme että paikalla on nelisenkymmentä ammattilaista, joista aika moni näyttää turhankin kokeneelta.

Mutta kuka on kaikkein rumin?

Tummatukkainen nainen pyytää meidät pöytään istumaan, kertoo olevansa Marina. Kun hän avaa suunsa, valinta on jo tehty; melkein kaikki hampaat puuttuvat, jäljellä olevat ovat mustia nysiä, joiden surkeutta kirkkaanpunaiset huulet vain korostavat.

Marinan silmät ovat kuitenkin oudolla tavalla kiehtovat. Hän katsoo tarkasti, mutta silti vaikuttaa siltä, ettei hän näe juuri mitään. Kyllä, kaihi, kertoo Marina.

Kaihi ja hampaaton suu eivät estä Marinaa yrittämästä. Hinta on 70 euroa. Koko yöltä, hän sanoo suurpiirteisesti.

Kaunis, hidas musiikki tavoittaa meidät hälynkin läpi.

– Vertinski, huokaa Marina, katsoo minua silmiin tai sinne päin, tekee kädellä kainon eleen.

Lähdetkö poika tanssimaan?

Miten suu nyt pannaan, Matti? Sortavalan rumin huora haluaa tanssia kanssasi hidasta, kaiken kansan nähden.

Emmin.

– Mene, sanoo Emil melkein vihaisesti.

– Se on sävelletty Gumilevin runoon.

Vuonna 1921 teloitetun Nikolai Gumilevin, Anna Ahmatovan suurimman rakkauden!? Se ratkaisee, nousen, hymyilen, otan Marinaa kädestä ja johdatan hänet parketille kuin Punaiselle torille.

Tanssimme pois

Marina osaa tanssia, totisesti, lienee käynyt balettituntinsa, kolmesti viikossa. Eikä hän enää ole Sortavalan surkeimman tyttöbaarin parketilla ärsyttävän uteliaan suomalaisvanhuksen käsivarsilla vaan jossain muualla, aivan muualla.

Kaukana, kaukana, hyvin kaukana, ja jos en erehdy; takana virtaa joki, pelto on kullankeltainen, taivas sininen kuin halkaistu kaipuu. Ja aidalla istuu poika, heinä suupielessä ja Marina hymyilee, hampaat hohtavat kuin vuoristopuro.

Tanssimme toisenkin hitaan ja palaamme pöytään kuin vanha pari. Emil hyräilee ensimmäistä biisiä ulkomuistista.

– Jotenkin näin se menee, hän kääntää minulle biisin alun.

”Ja näin unta, että sydämeni ei satu, se on keltainen posliinikello kaukana idässä”.

Marina on tehnyt päätöksensä, ehkä tanssin takia: hän ei kerro meille tarinaansa, ei anna kuvata edes kenkiään, ei vaikka saisi 200 euroa.

Marina antaa merkin, jota emme edes tajua, pöytään tulee toinen tyttö, nuori ja nätti, sanoo minulle:

– Sinun kanssasi lähden 50 eurolla.

Kieltäydymme kohteliaasti, poistumme. Ovelta näemme, että Marina vaihtaa pöytää ja yrittää hymyillä uudelle miehelle niin, että hampaat eivät ihan näy.

Miksi ei, Marina?

Aamulla puuron ja voisilmän ääressä pohdimme pitkään, miksi Marina kieltäytyi ilmaisesta satasesta.

Emillä on näkemys.

– Hän pelkäsi omaa tarinaansa. Jos hän olisi kertonut sen, hän olisi joutunut katsomaan sitä suoraan silmiin. Eikä olisi kestänyt sitä, sen surkeutta, Emil miettii.

Minä olen eri mieltä. Ehkä siksi, että olen tanssinut Marinan kanssa.

– Ei, hän kunnioittaa työtään. Siihen kuuluu seksi, ei selittely. Marina myy ruumistaan, mutta ei sieluaan.

Emil ei rupea riitelemään. Sanoo vain:

– Olen erittäin onnellinen, että hän kieltäytyi. Kaikki on nyt paremmin, kun emme tiedä vaan vain arvailemme, tuumaa Emil venäläisellä logiikalla.

Se on totta. Kaikki on nyt paremmin, kauniimmin. Koska emme tiedä.

Tyttö ilman unelmia

Entä miten päättyy runo, meidän tanssirunomme?

”Hiljainen tyttö punaisessa silkkimekossa, jossa lentelee kukkia ja mehiläisiä, hiljainen tyttö paljain varpain, ilman unelmia ja ajatuksia, kuuntelee kellon keveitä, keveitä ääniä.”

Varvara Jakoleva, 8, on Sortavalan tanssikoulun kasvatti. Hän aikoo isona balettitanssijaksi, mutta hallitsee myös kansantanssit.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Lue myös: