Aamulehti

Heti alusta lähtien musiikki tuntuu katsojan ruumiissa, se vetäisisi tanssimaan, kitara raastaa lihaa.

Tämä ruumiillisuus on yksi Otso Kauton Hamletin alustoja – eikä vähiten korona-aikaan.

On kulunutta sanoa, mutta sanon sen kuitenkin: esitys pohtii kuolemaa ja elämää. Jaksaisiko tätä kärsimystä, ellei pelottaisi, mitä sen jälkeen seuraa? Hamlet pohtii.

Esitys on kuin fuusio manserokkia, käsistä riistäytynyttä peking-oopperaa, Shakespearen kuuluisaa tragediaa ja telenovelaa.

Hienoa, hienoa esityksessä on musiikki. Siinä on rouheaa rokkia ja fuusiota, flamencoa, iskelmää ja räppäilyä – aina tilanteen ja tarpeen mukaan. Kauan eläköön Eeva Kontu!

Aivan esityksen alussa oli hetkiä, jolloin sanoista oli vaikea saada selvää. Vietin katsomossa kauhunsekaisen tovin: tätäkö tämä tulee olemaan. Mutta pelko pois. Tilanne muuttui.

Ja miten luontevasti ja nautinnollisesti Hamletin teksti kääntyykään laulujen lyriikaksi, kuin se olisi siihen aina ollut tarkoitettu. Laulettuna monitulkintaiset ja mystiset, ikonisetkin säkeet tuntuvat maailman luontevimmilta. Kuolla, nukkua, ehkä uneksia? Olla vai ei olla?

Kas siinä maailman luonnollisin kysymys.

Nautin.

Kehollisuus on esityksessä tärkeää. Liike on erityistä, rakkauden jälkeen voi tulla raskaaksi. Pääkallot lentelevät haudan partaalle.

Ja vielä yksityiskohtana lavalla vilahtavat maskit hautausmaalla näyttävät: haju. Mätänevä ruumis haisee.

Samanlaiset maskit meillä toki on katsomossa. Peilin nostaminen yleisön eteen on ilmeistä.

Tällaisiako me olemme? Tapamme toisiamme, kadotamme idealismimme, petämme. Mutta myös etsimme totuutta. Nautimme leikistä, juonista ja teatterista.

Inke Koskinen Ofeliana, Saska Pulkkinen Hamletina­Kuva: Kari Sunnari

Jostain sojottaa jalka

Kun tunne ja tilanne käyvät erityisen ylenpalttisiksi, on musikaaleissa tapana puhjeta laulamaan ja tanssimaan.

Tässä tuo musikaalin ominaisuus näkyy erityisen elimellisesti. Kun muu ilmaisu ei enää riitä, esiintyjän kädet alkavat nykiä, ruumis vääntyy vaikka ylösalaisin tai munan muotoon, jostain epätodennäköisestä paikasta sojottaa jalka.

Myös peking-oopperassa käytetään vakiintuneita roolityyppejä, joilla on on vakiintunut liike-ja elekieli. Kauton Hamletissa puhutaan Tero Saarisen liikeidentiteetistä, joka tässä yhteydessä tulee mieleen, kun hahmot liikehtivät tunteillaan reagoidessaan itselleen ominaisin tyylitellyin tavoin.

Jokin aivan ihka viimeinen kohotus musikaalista jäi itselleni puuttumaan, jotta se olisi singonnut minut itsensä mukana taivaalle. Ehkä sekin, että katsomossa oli vain puolet ihmisiä ja itse maskin takana, verotti. Upeaa jälkeä joka tapauksessa.

Inke Koskinen (vas.), Petrus Kähkönen, Auvo Vihro, Karoliina Vanne, Pentti Helin, Saska Pulkkinen, Suvi-Sini Peltola taipuvat vaikka luuranko-orkesteriin. ­Kuva: Kari Sunnari

Hurjat puvut

Pukuja rakastin! Niiden punaisen sävyjä, kirkuvia pinkkejä, keltaista, oranssia ja valkoista yhdistelevät värit, irtoilevat kaulukset ja pitsialusvaatteet esittivät omaa teatteriaan. Ne yhdistivät maita, aikakausia. Kiinalaisen teatterin perinteisten vesihihojen sukulaiset kohtaavat nykymuotia olevat tekstiprintit. Ja sitten hihat riistäytyvätkin jo käsistä, kankaat kasautuvat röykkiöiksi, niiden alle voi piiloutua, ja ne kääntyvät tarvittaessa vaikka suolistoksi.

Kimmo Viskarin suunnittelema visuaalinen ilme on kaiken kaikkiaan onnistunut. Lavastuselementtinä keskellä seisoo kultainen pallo. Pallo on rakennettu yhteen nivotuista kuusikulmaisista kappaleista ja tuo mieleen vaikka hunajakennon tai maapallon, miksei kuuluisan pääkallonkin.

Eero Auvisen valot saavat maailman hehkumaan, hullun valokeilaan tai punaisen veren tahrimaan valtakunnan.

Maapallo näyttämöllä saa ajattelemaan, että Kauton tulkinta Hamletista on ikään kuin globaalia fuusioteatteria, jossa puvut voivat saada inspiraatiota idästä, teksti tulla englantilaisen kirjailijan kynästä, musa Mansesta ja sisältö olla iättömän inhimillinen.

Katsokaa mitkä valot! Kun kädet ovat veressä, koko maailma hohkaa punaisena. Keskellä kuningatar (Petra Karjalainen) ja hänen uusi puolisonsa (Jari Ahola). Sivulla Saska Pulkkinen ja Jussi-Pekka Parviainen. ­Kuva: Kari Sunnari

Suvereeni Saska Pulkkinen

Tampereen Työväen Teatterissa on muutenkin tehty viisaasti. Pikkuhiljaa viime vuosina sinne on omien kiinnitysten avulla, omaan henkilökuntaan keräilty komea joukko musikaaliesiintyjiä. Jos joitakin vuosia sitten naisrooleihin saatiin omasta talosta komeat äänet, nyt miesrooleihinkin on hyviä laulajia ja tanssijoita, sivurooleja on rennosti varaa miehittää musikaalitähdillä.

Hamletissa omaa luokkaansa on tietysti suvereeni Saska Pulkkinen. Pulkkinen on kehollisesti järkyttävän taitava ja yhteistyössä Tero Saarisen kanssa hän on löytänyt Hamletinsa ilmaisuun käsittämättömiä asentoja, joiden kehitystä katsomosta seuraa huumaantuneena. Hamletin monimutkainen mieli, nuoren filosofin ja idealistin hulluuden kanssa leikittely: mikä sitä voisikaan kuvata paremmin kuin kummat ja vaikeat asennot, joista käsin Pulkkinen sitten replikoi tai laulahtaa kuin ei mitään.

Pulkkisen Hamletissa on hulluuden selkeyttä ja tuoreutta.

Niinikään Ofelian liike kuvaa hyvin esimerkiksi tämän ahdistusta ja Nätyltä lainassa olevan Inke Koskisen Ofelia sekoittaa hyvin nuoren tytön heleyttä ja haluavan kehon vaatimuksia. Ofelian ja prinssi Hamletin rakkaus myös mitä ilmeisimmin on Tampereella saanut täyttymyksensä ja Ofelian on tulkittu jopa olevan raskaana.

Väliajan jälkeisen puolen avaa Jari Aholan Claudiuksen laulama Rikokseni löyhkää, josta on kuultu jo ”rokkikummi” Ismo Alangon esitys. Sepä ei Jari Aholaa pienennä. Ahola laulaa ja näyttelee musikaali musikaalilta paremmin.

Jari Ahola tulkitsee hienon Rikokseni löyhkää -kappaleen.­Kuva: Kari Sunnari

Kappaleista mieleen jäivät myös muun muassa Ofelian laulamat herkkä ja kiihkeä Hän piirsi minut sekä On hieno mieli rikki.

Livebändi on mainio. Tampereen Työväen Teatterissa edes muusikot eivät malta pysyä lestissään. Ennustan että ikoniseksi Tampereen Hamletista muodostuvat taistelevat kitaristit, kuin miekkailijat, jotka kitarankaulat yhdessä soittavat toisiaan ja maailmaa suohon.

Pentti Helinin Polonius on myös suuri onnistuminen. Miten virkistävä Polonius, joka sytyttää laulullaan ja huumorillaan näyttämön ja kohtauksensa!

Esityksen herkkujen joukossa ovat Saska Pulkkisen ja Pentti Helinin yhteiset kohtaukset, joissa kehollisuus lähtee lapasesta ja venyy taas aivan omiin ulottuvuuksiinsa, kun Pulkkinen kiipeää pitkin Heliniä!

Suvi-Sini Peltolan Horatio näyttää rakastavan Hamletia enemmän kuin kukaan toinen Horatio häntä ennen. Jospa tässä Hamletissa sittenkin viimeiseksi jäävät toivo totuudesta ja uskollisuudesta, rakkaus.

Tamä pitää viedä ulkomaille! katsomossa huudahdettiin.

Tampere maailmankartalle! Siitä vaan menoksi.