Tämä museokeskus Vapriikissa kuvattu hehkulamppu syttyi Tampereen Finlaysonilla vuonna 1882.

Näin sähkövalo syttyi Tampereella viidentenä Euroopassa

Tampereella elettiin jo 140 vuotta sitten hurjaa muutoksen ja kasvun aikaa. Tuo aika synnytti alueelle Aamulehden ja teknologisen edistyksen sekä modernin kaupungin. Tässä jutussa kerromme tarinan sähkövalon sytyttäjistä, aikansa tamperelaisista.


2.12.2021 19:52 | Päivitetty 2.12.2022 12:11

Aamulehti

Palais de l'Industriessa on sietämättömän kuuma. Seinen ja Champs-Élyséesin väliin rakennetussa lasikattoisessa näyttelyhallissa käy silti joka päivä tuhansia ihmisiä ihastelemassa uusinta teknologiaa. Käynnissä on 15. elokuuta 1881 avattu Pariisin kansainvälinen sähkönäyttely.

Hallissa astelee, hikeä pyyhkii, ihailee ja ihmettelee myös porilainen Juho Holmstén, pian Tampereelle muuttava tekniikan taitaja, nörtti. Hän on opiskellut kellosepäksi ja jo 18-vuotiaana suunnitellut ja rakentanut mekaanisen yhteenlaskukoneen.

Holmstén tuntee newtonilaisen mekaniikan, ilman sitä ei pystyisi kelloja rakentamaan, mutta sähkö on jotain uutta. Se virtaa johtoja pitkin laitteisiin. Sitä ei näe paitsi satunnaisina kipinöinä ja välähdyksinä johtoja yhdistettäessä.

Pariisin Palais de l’Industriessa vuonna 1881 järjestetty kansainvälinen sähkönäyttely kiihdytti hurjasti 1870-luvulla alkanutta toista teollista vallankumousta, jonka myötä teollisuus ja arki sähköistyivät. Näyttelyssä vierailtiin myös Suomesta. Piirros on näyttelynaikaista lehtikuvitusta.

Holmstén puhuu suomea, ruotsia, saksaa ja englantia. Hänelle ei ole ongelma pysähtyä amerikkalaisen Edison-yhtiön osastolle näyttelyssä kyselemään Edisonin keksinnöistä. Pian mustapartainen amerikkalainen ojentaa hänelle Edisonin laitteen. Se on lasinen, muodoltaan jalo kuin vesipisara putoamaisillaan. Sen kannassa on messingiltä näyttävää metallia. Holmstén ymmärtää pitävänsä kädessään palaa tulevaisuudesta.

Vastaavia pisaroita hehkuu näyttelysalissa 2500 kappaletta. Niitä ovat tehneet muutkin kuin Edison, esimerkiksi Hiram Maxim, Joseph Swan ja St. George Lane-Fox. Ne ovat hehkulamppuja, huipputekniikan ihmeitä.

Tässä Juho Holmsténin Pariisin sähkönäyttelyssä vuonna 1881 saama ja ensimmäisenä Tampereelle tuoma Edisonin hehkulamppu. Lampussa on Holmsténin tekemä pidike vuodelta 1885. Lamppu on nykyisin tarkassa tallessa Tampereen kaupungin kokoelmakeskuksessa Ruskossa.

Juho Holmstén oli Porissa syntynyt kelloseppä ja teknisten kojeiden keräilijä. Hän toi Pariisin sähkönäyttelystä Suomeen ensimmäisen Edisonin hehkulampun. Holmstén muutti Tampereelle vuonna 1882. Seuraavan vuosisadan alussa hän muutti nimensä Holmstén-Heiniöksi.

Hehkulamput ovat paloturvallisempia kuin kaasuvalot. Niillä voi valaista myös sisätiloja toisin kuin hiilikaarilampuilla, joita on käytetty julkisten tilojen sähkövalaistuksessa 1870-luvulta lähtien ja Suomessakin sytytetty ensimmäisen kerran jo 1877 Helsingissä Pasilan konepajalla.

Holmstén kirjoittaa myöhemmin muistiinpanoissaan saaneensa hehkulampun itseltään Thomas Alva Edisonilta, mutta Edison ei ole näyttelyn aikaan Pariisissa. Lampun ojentaa Holmsténille todennäköisesti Charles Batchelor, Holmsténin amerikkalainen vastine, teknisesti äärettömän taitava ja monialainen Edisonin insinööri.

Kuvassa keksijä Thomas Alva Edison (1847–1931) esittelee ja operoi istualtaan fonografiaan, ensimmäistä äänen tallenninta ja toistinta. Keskellä kuvaa seisoo Edisonin oikea käsi kaikessa keksimisessä, Charles Batchelor (1845–1910). Vasemmanpuolimmainen herra on Philadelphia Inquirerin toimittaja Uriah H. Painter (1837–1900). Kuvan on ottanut Mathew Bradyn studio Washington DC:ssä huhtikuussa 1878. Edison ja Batchelor osallistuvat tuolloin US National Academy of Sciences -kokoukseen.

Edison on lähettänyt Batchelorin Pariisiin rakentamaan yhtiönsä messuosaston lamppuineen, voimanlähteineen ja johdotuksineen. Tarkoitus on aiheuttaa Pariisissa yleisölle vau-efekti ja vallata Euroopan kaupunkien valaistusmarkkinat.

Näyttely on menestys. Tuomaristo arvioi Edisonin valaistusjärjestelmän kaikkein tehokkaimmaksi. Pariisin oopperatalon suunnittelija, arkkitehti Charles Garnier tilaa Edisonilta oopperatalon aulan sähkövalaistuksen, mikä sekin herättää ihastusta.

Verkostoituja

Holmstén palaa Suomeen maan ensimmäinen Edisonin hehkulamppu mukanaan ja muuttaa Tampereelle 1882, mutta hän ei sytytä Edisonin valoa. Sen tekevät kuitenkin hyvin hänen kaltaisensa tekniikasta kiinnostuneet ja innostuneet, tekniikkaa myös opiskelleet ja paljon matkustelleet maailmanmiehet.

Yksi näistä miehistä on Carl von Nottbeck, Tampereen Finlaysonin puuvillatehtaan omistajaperheen poika.

Tätä Edisonin hehkulamppua on käytetty vuonna 1882 Finlaysonin ensimmäisessä sähkövalaistuksessa. Lamppu on tähän kuvattu Museokeskus Vapriikin Finlayson 200 -näyttelyssä.

Carl von Nottbeck oli Finlaysonin tehtaan omistavan Wilhelm von Nottbeckin vanhin poika. Hän kauppasi aluksi Pietarissa Edisonin puhelimia, mutta innostui sitten Edisonin sähkövalaistusjärjestelmästä. Kuvaaja: R. Beyer.

Kun Carlin isä Wilhelm von Nottbeck johtaa Tampereella puuvillatehdasta, Carl verkostoituu Pietarissa aikansa stevejobseihin ja billgateseihin. Hän päätyy Pietarissa myymään Edison-yhtiön telefooneja, eli puhelimia.

Edisonin arkistoissa ensimmäinen maininta ”Charles” Nottbeckista on päivätty 23.7.1880. Tuolloin hän lähetti Pietarista Thomas Edisonille sähkeen, joka koski puhelimien toimittamista.

Pietarissa Carl tutustuu myös unkarilaiseen Theodore Puskasiin, joka on Edisonin keksintöjen tärkein edustaja Euroopassa. Ennen vuotta 1879 Puskasin vastuulla ovat Euroopassa kaikki Edisonin valaistuspatentit, ja vuosina 1879–1883 hän edustaa myös Edisonin puhelin- ja fonografipatentteja.

Unkarilainen Theodore Puskas oli Edisonin tärkein edustaja Euroopassa. Hän perusti yhteisyrityksen myös Carl von Nottbeckin kanssa myymään Edisonin sähkötekniikkaa, mutta jätti Nottbeckin kuitenkin pian syrjään bisneksistään.

Nottbeck ja Puskas perustavat yhteisyrityksen nimeltä Puskas & Nottbeck. Sen tarkoituksena on myydä Edisonin puhelinjärjestelmää Pohjois-Eurooppaan.

Kesällä 1880 Nottbeck matkustaa Pietarista New Yorkiin tapaamaan sukulaisiaan. New Yorkista ei ole pitkä matka Edisonin Menlo Parkin laboratorioille New Jerseyssä. Ei tiedetä, kävikö Nottbeck koskaan Menlo Parkissa, mutta kesältä 1880 löytyy laboratorion vieraskirjasta maininta, jonka mukaan Theodore Puskas vieraili paikalla ”ystävän kanssa”.

Ainakaan Nottbeck ei koskaan työskennellyt Menlo Parkissa, kuten tamperelainen kaupunkitarina on pitkään väittänyt. Menlo Parkin työntekijät kaikilta vuosilta on amerikkalaisessa historiankirjoituksessa käyty tarkkaan läpi, eikä heidän joukostaan löydy yhtään Nottbeckia.

Kohta Nottbeck kuitenkin käy tuttavallista kirjeenvaihtoa myös Charles Batchelorin kanssa. Edisonin arkistoissa mainitaan 13.1.1881 ”Nottbeckin asia”, mikä liittyy puhelimien Venäjän ja Suomen markkinatilanteen selvittelyyn.

Tuotekehitystiimi

Thomas Alva Edison eroaa 1800-luvun romanttisesta keksijäarkkityypistä niin, että hän ei yritäkään keksiä ja kehittää kaikkea itse yksin laboratoriossaan. Edison palkkaa Menlo Parkiin matemaatikkoja, lasinpuhaltajia, mekaanikkoja, kemistejä, teknikkoja, insinöörejä ja johtaa heitä tuotekehitystiiminä samaan tapaan kuin teknologiafirmat tekevät 140 vuotta myöhemmin.

Edisonia ei kiinnosta osien valmistus muille. Hän tahtoo kehittää joukkueellaan kokonaisia omia suljettuja järjestelmiä, vähän kuin Apple tietokoneitaan ja käyttöjärjestelmiään.

Sähkövalaistusjärjestelmän kehittämisen Edisonin yhtiö aloittaa vuonna 1878. Järjestelmiensä myymiseen Edison tarvitsee uudesta teknologiasta innostuneita, mielellään yläluokkaisia miehiä.

Yksi heistä, Carl von Nottbeck, yrittää vakuuttaa Tampereen kotiväkeään uuteen valaistuskeksintöön investoimisesta. Wilhelm epäilee ideaa, mutta häntäkin alkaa houkuttaa Finlaysonin-tehtaallaan sähköjärjestelmän luvattu parempi paloturvallisuus ja toimintavarmuus kaasuvalaistukseen verrattuna.

Tammerfordiin, kiitos

Carl palaa matkoiltaan ja jossain Tampereella vierailee myös Edison Electric Light Companyn unkarilainen insinööri, Istvan von Fodor.

Unkarilainen sähkövaloinsinööri Istvan von Fodor käy myös Tampereella tarkistamassa tilannetta Edisonin sähkövalojärjestelmän kaupan kanssa. Kuvaaja: G Raynaud.

Nottbeckin laitteet tilataan sähkeellä 2. joulukuuta 1881.

Joulukuun 3. päivä 1881 Charles Batchelor raportoi majuri Eatonille Menlo Parkiin: ”Lähetimme lennättimellä tilauksen Edisonille kuudesta täydellisestä laitteistosta, jotka tulee toimittaa rahtina Hampuriin. Nämä kuljetetaan edelleen Pietariin, jonne ne on kaikki myyty. Niistä huolehtii mies, joka kiinnostaa kovasti Lightia (Edisonin yhtiötä) ja jota minä olen laiminlyönyt merkittävästi sinä aikana kun hän on ollut Pariisissa. Uskon herra Lowryn tuntevan hänet: hän on Mr. Nottbeck.”

Lowry oli Edisonin lakimies, joka oli tullut syyskuussa Pariisiin järjestämään pariisilaisten yritysten perustamiseen liittyviä asioita.

Finlayson-yhtiö tilaa virallisesti sähkövalolaitteet 5. tammikuuta 1882. Tammikuun 9. päivä vuonna 1882 lennätin nakuttaa Batchelorilta viestin Nottbeckille: ”Ensimmäiset koneet saapuneet Hampuriin, ja toimitamme ne välittömästi eteenpäin. Lähetämmekö ne Pietariin vai Tammerfordiin?”

Samaan aikaan Edisonin sähkölaitteita saapuu myös Danzigiin edelleen Pietariin toimitettaviksi. Pietarissa asennetaan ja sytytetään Edisonin sähkövalaistusjärjestelmä 23. helmikuuta 1882 laivastoasemalle. Siellä järjestelmän rakentaa Edisonin toinen luottomies, puuseppä Martin Force, joka laivastoaseman töiden jälkeen matkustaa Pietarista Carl von Nottbeckin kanssa "Tammerfordiin”, eli Tampereelle.

Tampereella Force alkaa asentaa Edisonin sähkövalojärjestelmää Finlaysonin kutomosali Plevnaan. Koska Wilhelm von Nottbeck on yhä epäileväinen, sähkövalot asennetaan vain Plevan toiselle puoliskolle. Toiselle puolelle jätetään toimimaan käytössä ollut kaasuvalo.

Malja Edisonille

Force apureineen asentaa Plevnaan 150 hehkulamppua. Niiden johdotuksena on puuvillalla eristettyä kuparijohtoa. Finlaysonin puusepänverstas muotoilee puukoukkuja, joilla johdot kiinnitetään salin kattoon ja seiniin. Koska yhden lampun teho vastaa vain kahdeksan kynttilän valoa, lamput asennetaan pareittain.

Virtansa lamput saavat Edisonin höyryvoimalla toimivista kahdesta Z-sarjan 110 voltin tasavirtadynamosta. Niissä seisoo vierekkäin kuin joonialaisina pylväinä kaksi korkeata magneettipaalua.

Katso videolta, miten sähkövalot syttyivät Finlaysonilla:

Edisonin z-mallin tasavirtadynamo nro 24 tuotti voimaa Finlaysonin ensimmäiselle sähkövalaistukselle. Dynamon malli syntyi 1879 ja se korkeine magneettipaaluineen sai lempinimen Long Legged Mary-Ann. Dynamoita toimitettiin Tampereelle alkuun viisi kappaletta. Kuvattu Museokeskus Vapriikin Finlayson 200 -näyttelyssä.

Maaliskuun 15. päivä vuonna 1882 Plevnan kutomosaliin on kutsuttu joukko arvostettuja tamperelaisia. Paikalla on myös järjestelmän asennukseen osallistuneita miehiä.

Järjestelmä startataan ja lamput syttyvät – sitten alkavat kysymykset. Miten tämä sähkö mahtuu tulemaan noin ohuita putkia pitkin näihin lasikupuihin? Kuinka sen palamisesta ei tule mitään hajua? Kysymysten jälkeen iskee ihastus: sähkövalohan on paljon kirkkaampaa kuin kaasu- tai öljyvalo. Se vielä valaisee tasaisemmin kuin lepattava öljy- tai kaasuvalo.

Carl von Nottbeck katselee tyytyväisenä kutsuvieraiden reaktioita. Seuraavana päivänä hän lähettää sähkeen Charles Batchelorille: ”Tammerford, Suomi. Ensimmäinen asennus onnistui täydellisesti. Kaupungin nokkamiehet paikalla. Joivat Edisonin terveydeksi. Nottbeck”.

Finlaysonin kutomosali Plevna vuonna 1882 sähkövalaistuksen asentamisen jälkeen. Kuvan otti Svante Lagergrén. Kuva on valotettu pitkällä valotusajalla ja hehkulamppuja siitä ei erota.

Mitä?

Viides Euroopassa

Finlaysonin Plevnan 15.3.1882 sytytetyt 150 hehkulamppua ja niiden dynamot muodostavat ensimmäisen pysyvästi käyttöön otetun sähkövalaistusjärjestelmän Pohjoismaissa.

Euroopassa Finlaysonin tehdas on järjestyksessä viides kohde, johon Edisonin järjestelmä asennetaan pysyvästi.

Paria kuukautta ennen Finlaysonia Edisonin valoista pääsee nauttimaan Strasbourgin rautatieasemalla (5.1.1882) Holbornin Viaductin voimalassa Lontoossa (12.1.), St. Lazaren läntisellä rautatieasemalla Pariisissa (31.1.) ja La Scalan oopperatalossa Milanossa (11.2.).

Keväällä 1882 Edisonin valot ihastuttivat myös Lontoon Kristallipalatsin näyttelyssä (14.1.) ja Berliinin Pörssitalossa (15.5.).

Maailmassa kiinni

Miten ihmeessä pieni syrjäinen Tampere pääsee uudessa mullistavassa sähkövalaistuksessa aivan kärkeen, Euroopan metropolien joukkoon?

Paras selitys on Tampereen nopea teollistuminen. Lamppujen syttymisen hetkellä Finlaysonin tehdasta ja tuotantoa on rakennettu jo yli kuusi vuosikymmentä. Tammerkosken vastarannalle on noussut Tampellan teollisuuskompleksi.

Lue lisää: Finlayson oli ennen oma suljettu kaupunkinsa Tampereen ytimessä – Yli 3 000 ihmisen työpaikka on yhä täynnä salaperäisiä tunneleita, mystisiä ovia ja kiehtovia tarinoita

Finlaysonin tehtaalla töitä johtavat skotlantilaiset, britit, preussilaiset ja venäläiset maailmanmiehet. Heidän lapsensa käyvät opiskelemassa ja verkostoitumassa ulkomailla.

Carl von Nottbeck lähetetään Zürichiin Eidgenössische Technische Hochschuleen, jossa hän opiskelee insinööritieteitä alan johtavien opettajien luennoilla.

Suomesta pääsee Riihimäeltä kätevästi junalla Pietariin, valtavaan metropoliin, jossa syntyy koko ajan globaaleja yhteyksiä.

Ratkaiseva rooli on lennättimellä. Ensimmäinen lennätinlinja avataan Helsingin ja Pietarin välille jo vuonna 1855. Atlantin yli lennätinlinja vedetään vuonna1858. Vuoteen 1870 lennätin on levinnyt koko Suomeen ja lennätinkonttoreita maassa on 26 kappaletta. Tampereen lennättimen johtaja on mukana myös Aamulehden perustamisessa.

Kyltti Plevnan tiiliseinässä Tampereen Finlaysonilla muistuttaa historiallisesta tapahtumasta 15.3.1882.

Finlaysonin tehtaan valaistusasema vuonna 1912. Edisonin dynamoiden keskellä seisoo valaistusaseman hoitaja, Suomen ensimmäinen sähkömestari Anders Gustaf Andersson. Kuvaaja: Eino Savia / Vapriikin kuva-arkisto.

Syrjäisestä sijainnistaan huolimatta Tampere pysyy lennättimen ja rautateiden avulla vahvasti perillä maailman tapahtumista ja uusista teknologioista. Myös globaalin bisneksen teko luonnistuu lennättimen avulla loistavasti.

Nuorille yläluokkaisille rikkaille, kuten Carl von Nottbeckille, koti on koko maailma. Edisonille Nottbeckin tekninen innostus ja tehtailijaisä sattuvat sopimaan täydelliseksi osaksi uuden valaistusjärjestelmän lanseeraamista Euroopan markkinoille.

Samaan aikaan Tampereen kaupunkia rakennetaan hurjaa vauhtia, vähän kuin vuonna 2021. Tampereen rautatieasema on avattu vuonna 1876 ja kaupunki on seuraavana vuonna laajentunut itään, kun Kyttälä on liitetty Tampereeseen. Aleksanterin kirkko valmistuu 1881 ja Aamulehti perustetaan. Keskustan suuria kivitaloja aletaan visioida. Raatihuone valmistuu 1890.

Uusi sähköteknologia sopii kaupungin kehityksen vauhtiin ja kiihdyttää sitä entisestään.

Ajankuva

Tampere vuonna 1881

Vanha kirkko vuonna 1892.

Tammerkosken itäpuoli eli Kyttälä oli liitetty kaupunkiin vastikään, vuonna 1877. Kosken länsipuoli pysyi puheissa pitkään ”kaupungin puolena”, itäpuoli oli arvossa alempi ”sillantakusta”.

Tampereen väkiluku oli 14 085. Länsipuolella oli noin tuhat asukasta enemmän kuin idässä. Länsipuolen asukkaista Amurinmaassa asui noin 1500 ja Kaakinmaassa 200 ihmistä, muu asutus oli kosken ja Esplanadin (Hämeenpuisto) välissä. Itäpuolella varsinaisessa Kyttälässä eli Ronganojan eteläpuolella asui yli 3 000 ihmistä, Juhannuskylässä noin 2 500 henkeä ja rautatien itäpuolella noin 200 henkeä.

Länsipuoli oli asemakaavan mukaan rakennettu, itäpuoli oli ilman rakennusjärjestystä syntynyttä esikaupunkia. Länsipuolella oli 688 rakennusta, itäpuolella 607. Kivirakennuksia oli kaikkiaan vain 90. Valtaosa rakennuksista oli päreillä katettuja.

Kaupungin sisäisestä liikenteestä huolehti 35 ajuria. Rautatie ei vielä jatkunut Tampereelta pohjoiseen, joten laivojen merkitys oli suuri. Näsijärvellä liikennöi 15 höyrylaivaa ja 12 purjelaivaa.

Pääkatu oli Kauppakatu. Kauppakadulla oli muutamia kaksikerroksisia kivitaloja, mutta enimmäkseen puutaloja. Kauppakatu alkoi Vanhalta kirkolta, jonka tapuli oli hallinnut kaupungin näköalaa vuodesta 1828, mutta se sai vuonna 1881 vastapainokseen korkeamman Aleksanterin kirkon.

Hämeenkatu oli matala ja hiljainen sivukatu. Etelä–pohjoinen-suunnassa kulkevat ”pitkätkadut” olivat tärkeitä: Itäinen pitkäkatu (nyk. Aleksis Kiven katu), Kuninkaankatu ja Läntinen pitkäkatu (Näsilinnankatu). Esplanadin ensimmäiset puut oli istutettu 1870-luvulla, joten ne olivat vasta kasvunsa alussa.

Takaisin Pariisiin

Mitä Tampereen sähkövalopioneereille tapahtuu?

Juho Holmstén perustaa ensin kellosepänliikkeen Ahlqvistin taloon Hämeenkatu 23:een. Hän kuitenkin tulevina vuosina enimmäkseen luopuu kellosepän hommista ja ryhtyy asentelemaan kirkkoihin ukkosenjohdattimia ja vetelemään puhelinlinjoja maaseudulle. Hän tekee lopulta myös sähköasennustöitä Tampereen tehtaissa ja sähkölaitoksella. Vuonna 1904 Holmstén vaihtaa nimensä Heiniöksi, mutta käyttää kuitenkin lopunikäänsä nimeä Holmstén-Heiniö.

Edisonin lampusta tulee tärkeä osa Holmsténin koko ajan karttuvaa teknisten kojeiden kokoelmaa. Sen pohjalle rakennetaan lopulta Tampereen teknillisen museon kokoelma.

Juho Holmstén-Heiniö sähköliikkeessään Tampereella 1900-luvun alussa. Liike sijaitsi tuolloin osoitteessa Kuninkaankatu 28.

Edisonia Suomi lakkaa kiinnostamasta Finlaysonin asennuksen jälkeen. Theodore Puskas jatkaa sähkövalojärjestelmäkauppoja Joshua F. Baileyn kanssa. Bailey on amerikkalaisen Western Electric Manufacturing Companyn edustaja.

29. maaliskuuta 1882 Puskas ja Bailey viestittävät Edisonille: ”Venäjä, erittäin onnistuneita näytöksiä tehty Pietarissa ja Tammerfordissa Suomessa. Kymmenen laitteistoa on myyty ja niiden asennuksesta ovat vastanneet Nottbeck ja Force. Me organisoimme nyt eteläistä Venäjää ja puolankielisiä alueita”.

Nottbeckin Puskas jättää pois sähkövalon laajemmasta Venäjän valloituksesta. Carl von Nottbeck jatkaa Pietarissa Edisonin edustajana vuoteen 1884 saakka. Sen jälkeen hän ryhtyy tekemään bisnestä vuoriöljyllä taas yhdessä Puskasin kanssa. 1880-luvun lopulla Nottbeck muuttaa Pariisiin.

Pariisin Palais de l'Industrie, jonka sähkönäyttely vuonna 1881 kiihdytti toista teollista vallankumousta, puretaan vuonna 1897. Sen tilalle rakennetaan Grand Palais vuoden 1900 maailmannäyttelyä varten.

Tuolloin Nottbeckin ehkä löytää maailmannäyttelyn konesalista tutkimassa uusinta teknologiaa, mutta varmaa havaintoa hänestä ei ole. Carl von Nottbeck kuolee Pariisissa vuonna 1904. Finlaysonin tehdas Tampereella pyörii tuolloin suurimmillaan, työntekijöitä on noin 3300.

Lähteet

Jutun päälähde on Kimmo Antilan artikkeli ”Valoa Tammerfordiin! Miten sähkö saapui Tampereelle”, joka ilmestyi vuonna 2011 Museokeskus Vapriikin julkaisemassa Tammerkoski ja Kosken kaupunki -kirjassa.

Juttua varten on myös taustahaastateltu nykyisin Postimuseota johtava Kimmo Antila ja Vapriikin kuva-arkiston tutkija Antti Liuttunen.

Muita lähteitä

Thomas P. Hughes: Networks of Power, Electrification in Western Society 1880–1930 (The Johns Hopkins University Press, Baltimore and London, 1983.)

Timo Myllyntaus: Kun sähkö tuli Suomeen, Gottfrid Strömberg ja sähkötekniikan muita suomalaisia uranuurtajia, Tekniikan Waiheita 1/04.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut