Toimittaja Tuomas Rimpiläinen näki Kiovan joukkomurhan - Rikos - Aamulehti

Jouduin juttukeikallani keskelle tulitusta, jossa kuoli kymmeniä ihmisiä – mieleeni jäivät veren haju, kysymykset työturvallisuudesta ja usko läsnä olevan journalismin tärkeyteen

Aamulehden rikos- ja oikeustoimittaja Tuomas Rimpiläinen raportoi Kiovan Euromaidan-mielenosoituksen verilöylystä helmikuussa 2014. Kirjoitus on julkaistu Oikeustoimittajat ry:n 30-vuotisjuhlakirjassa "Etusivun rikosjutut", joka julkaistaan tänään.

Mielenosoittajat olivat kasanneet kaiken irti saamansa barrikadeiksi Maidan-aukiolle. Barrikadien edustalle he sytytettivät bensiinin avulla suuria rovioita autonrenkaista.

18.11.2018 9:15 | Päivitetty 18.11.2018 21:56

Aamulehti

Helmikuun 19. päivän iltana vuonna 2014 istuin kiovalaisen taksin takapenkillä ja sormeilin hermostuneesti Lumiaani. Kello läheni seitsemää illalla, ja tunsin olevani myöhässä.

Olin kolmannella matkallani Kiovassa raportoimassa presidentti Viktor Janukovitšin vastaisista mielenosoituksista. ”Euromaidan”-protestit olivat alkaneet marraskuussa 2013 ja leimahtaneet jo monesti väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Tässä kirjoituksessa kerron tapahtumaketjun dramaattisimmasta vuorokaudesta 19.–20. helmikuuta 2014.

Olin työskennellyt Aamulehdessä rikos- ja oikeustoimittajana kolme vuotta. Sivutoimenkuvakseni oli muodostunut ajoittainen ”laskuvarjojournalismi” maailman kriisipesäkkeisiin. Olin aikoinani valmistunut Turun ylipiston poliittisen historian laitokselta ja palvellut kahdesti rauhanturvaajana, joten esimerkiksi Libyan ja Gazan konflikteista raportoiminen oli tuntunut luontevalta ja merkitykselliseltä.

Kiovassa kävin ensimmäisen kerran Euromaidanin alussa joulukuussa. Tuolloin alkoi tuntua siltä, että työhöni ei paljon muuta mahtunutkaan kuin maailman kriisejä, sillä vasta marraskuussa olin palannut taifuunin tuhoamalta alueelta Filippiineiltä.

Euromaidanissa oli kyse paitsi presidentin Venäjän-mielisyyden myös syvälle juurtuneen korruption vastustamisesta. Hyvin väkivaltainen Berkut-mellakkapoliisi tuntui olevan maan poliittisen johdon työkalu pikemmin kuin kansalaisten ja yhteiskuntarauhan puolustaja.

Ranskalaisen toimittajatuttuni kautta olin onnistunut löytämään todellisen aarteen. Fikserinäni eli paikallisena järjestelijänäni toimi nuori kiovalainen Natalie. Hän oli peloton journalisti, joka puhui sujuvaa englantia ja ranskaa.

Keskiviikkona 19. helmikuuta minua kalvoi jokaiselle laskuvarjojournalistille tuttu ärsyyntyminen: aina tuntuu siltä, että on myöhässä. Alma Aluemedian resurssit ulkomaanjournalismiin olivat rajalliset, joten jokaista matkaa harkittiin tarkasti. Lopulta olin jälleen saanut tahtoni läpi ja istuin nyt taksin takapenkillä matkalla Kiovan keskustaan.

Kevyt suojavarustus

Vakavasti haavoittunutta ja tässä vaiheessa todennäköisesti jo kuollutta mielenosoittajaa kannettiin pois etulinjasta.

Hotelli Ukraina oli tällä kertaa täynnä, sillä toimittajat ympäri maailmaa olivat vieneet sen viimeisenkin huoneen. Ajoin suoraa päätä pieneen hotelliin lähelle Itsenäisyydenaukiota eli Maidania. Natalie odotti minua hotellilla. Vaihdoimme nopeat poskisuudelmat ja viskasimme reppuni huoneeseen. Kuulumisten sijaan Natalie alkoi kertoa tilanteen viimeisimmistä käänteistä.

Keskiviikkona aamuyöllä poliisi oli aloittanut aukion tyhjennysoperaation ja onnistunut tunkemaan mielenosoittajat taaksepäin aukiolla. Heidän hallussaan oli enää runsas puolet Maidanista. Aiemmin koko aukio oli ollut mielenosoittajien hallussa, minkä lisäksi mielenosoittajien hallussaan pitämä alue ulottui pitkälle ylös Institutska-katua presidentinpalatsin ja parlamentin tuntumaan.

Maidan-aukiolla poliisin ja mielenosoittajien välinen ”rintamalinja” kulki nyt aukion kaakkoispäädyssä seisovan obeliskin edustalla. Kun poliisin panssariajoneuvo oli yrittänyt aamuyöllä tunkeutua koillisesta valtakatua pitkin aukiolle, sitä oli heitetty useilla molotovin cocktaileilla. Useita mielenosoittajia oli kuollut ja loukkaantunut.

Keskiviikkona iltapäivällä Ukrainan turvallisuusviranomaiset olivat ilmoittaneet ryhtyvänsä ”terrorisminvastaiseen operaatioon”. Kukaan ei tiennyt, mitä se käytännössä tarkoitti, mutta oli helppo päätellä, että mitään hyvää se ei luvannut.

Mukanani oli kaksi kevyttä luotisuojaliiviä ja yksi komposiittikypärä, johon olin muotoillut valkoisella ilmastointiteipillä tekstin PRESS. Kehotin Natalieta pukemaan luotisuojaliivin ja puin omani takin alle.

Liivi oli samanlainen, jota poliisi käyttää Suomessa jokapäiväisessä työssään. Sen saattoi olettaa pysäyttävän pistoolin luodin mutta ei mitään sen järeämpää. Komposiittikypärä oli sopiva omaan päähäni, joka oli varmaankin kaksinkertainen pienikokoisen Natalien päähän verrattuna. Kypärää ei saanut mitenkään pysymään hänen päässään, joten olimme hankkineet hänelle oranssin työmaakypärän.

Takin ylle vedin keltaisen huomioliivin, jossa niin ikään luki PRESS ja teksti Turun Sanomat. Sen olin saanut kollegoiltani yhdessä kaikkien urani aikana tehtyjen oikaisujen kanssa, kun lähdin Turun Sanomista. Nataliella oli vastaava oranssi, jossa sama PRESS-teksti luki kyrillisillä aakkosilla. Tuolloin kunnollisen suojavarustuksen hankkiminen Aamulehdelle oli vielä työn alla, sillä aiemmin olimme vuokranneet suojavarustuksen sotakeikoille.

Liekkien valaisema yö

Tulituksen tauottua oli aikaa ottaa "Aamulehti Kiovassa" -vinjettikuva painettua sanomalehteä varten. Kun tilanne kävi toden teolla kuumaksi, Nikolai vaihto muovikypäränsä teräksiseen.

Kahdeksalta illalla liekit löivät korkeampina kuin kertaakaan aiemmin Euromaidan-mielenosoitusten aikana. Aukion laidalla Ammattiliittojen talo oli ollut tulessa koko päivän. Mielenosoittajat kyyhöttivät kyhäämiensä barrikadien takana. Monilla oli päässään armeijan teräskypärä, jollaisia on helppo hankkia mistä tahansa entisen Neuvostoliiton maasta.

Aukiolla tapasin myös venäläisen freekuvaajani Nikolai Gontarin. Hänellä oli mustan toppa-asunsa yllä keltainen PRESS-liivi ja valokuvaajan varustevyö. Päässään hänellä oli skeittikypärää muistuttava muovikypärä ja otsalle nostetut suojalasit. Itsekin pidin suojalasejani kypärän päällä ja laskin ne kasvoille vain, kun ilmassa alkoi lennellä tavaraa. Natalie roikotti kypäräänsä repun hihnassa kunnes hänen päähänsä kopsahti pimeydestä kivi.

Mielenosoittajien ja mellakkapoliisin linjojen välinen etäisyys oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Ei-kenenkään-maalla roihusi liekkimeri, jota mielenosoittajat ruokkivat autonrenkailla. Matalapaine sai paksun mustan savun painumaan aukion pintaan.

Etulinjan tuntumassa valmistettiin jatkuvalla syötöllä polttopulloja. Väliaikaisvessoihin jäätyneet jätökset olivat sulaneet suojasäässä, joten bensiinin käryyn sekoittui imelä virtsan ja ulosteen haju. Mielenosoittajat yrittivät saada levättyä muutaman silmäyksen tihkusateessa barrikadirakenteisiin käpertyneinä.

Puikkelehdimme varustusten, heittoaseiksi pinottujen katukivien ja höyryävien puolijoukkuetelttojen sivuitse kohti aukion reunalla seisovaa Tšaikovskin musiikkiakatemiaa. Siitä oli tullut mielenosoittajien huolto- ja lääkintäkeskus. Kiipesimme yläkerran huoneeseen, jonka ikkuna oli auki. Siitä pääsi rakennusta kiertävälle parvelle.

Liekkimeri ympäröi puolta aukiosta. Osa mielenosoittajista ja poliiseista otti selfieitä, ja toiset nuokkuivat pystyasennossa. Ilmassa kiiri liekkien rytmikäs humina ja silloin tällöin räjähtävien äänikranaattien kaiku. Kurkin pylväiden välistä varovasti, otin muutaman kuvan ja kampesin itseni takaisin sisälle. Kirjoitin pari twiittiä ja lähetin sähköpostilla muutaman rivin tunnelmista Maidanilla. Muutamassa minuutissa teksti oli julkaistu netissä ja taitettu lehteen menevän jutun sekaan.

Jo ensimmäisellä matkallani Kiovaan olin huomannut, että maltillisten mielenosoittajien joukkoon oli ilmestynyt militantteja, jotka hakivat jatkuvasti yhteenottoa poliisin kanssa. Aluksi maltilliset mielenosoittajat tuomitsivat provokaatiot jyrkästi. Poliisin otteiden koventuessa ja tilanteen pitkittyessä yhä useampi maltillinen tuntui hyväksyvän myös aktiivisen väkivallan.

Tammikuussa seurasin erään äärioikeistoryhmän kilpirintamaharjoituksia. Ryhmä tunnettiin muun muassa siitä, että se organisoi väkivaltaisia mellakoita vuoden 2012 jalkapallon EM-kisoissa. Suurin osa mielenosoittajista oli kuitenkin tavallisia kansalaisia, jotka olivat kyllästyneet valtionjohdon syvään korruptioon ja Venäjä-suuntaukseen. Kuukausien kuluessa tavallisetkin kansalaiset olivat oppineet suojautumaan kyynelkaasulta, kumiluodeilta ja pampuniskuilta mitä mielikuvituksellisimmin suojavarustein.

Kello oli jo pitkällä aamuyön puolella, kun maltoimme lopulta lähteä hotellille. Halusin päästä liikkeelle suhteellisen aikaisin aamulla. Hotellilla nostin kovia kokeneet kenkäni patterin päälle kuivumaan. Niiden pohjat olivat jo edellisellä keikalla sulaneet kuviottomaksi massaksi kuumassa tuhkassa kahlaamisesta.

Asettelin vaatteeni ja varusteeni siten, että saisin ne tarvittaessa hetkessä ylleni. Kameran ja kännykän asetin lataukseen, minkä jälkeen paneuduin pitkäkseni. Nukahdin lähes välittömästi.

Kuulaan torstaiaamun verilöyly

Torstaiaamu 20. helmikuuta oli kuulas. Kriisitoimittajan työhön elimellisesti kuuluva tiedonvaihto oluttuopin edessä oli keskiviikkoiltana jäänyt väliin, vaikka aiemmilla reissuilla olin löytänyt muutamia toimittajien suosimia baareja. Hyvästä aamiaisesta en aikonut tinkiä.

Natalie oli käyttänyt valtaosan yöstä tietojen keräämiseen ja pursui intoa ja näkökulmia tulevaan päivään. Toppuuttelin häntä ja kerroin, että aikomukseni oli yksinkertaisesti hankkiutua Institutska-kadun barrikadeille ja jäädä odottamaan, mitä tuleman piti. Usein räjähdysherkässä tilanteessa paras journalistinen ratkaisu on vain tarkkailla ja aistia tilanteen kehitystä.

Erityisesti tänään oli tärkeää olla paikalla silminä ja korvina, sillä hallituksen ”terrorismin vastainen operaatio” enteili pahaa.

Äkkiä Twitter-fiidiini alkoi ilmestyä twiittejä, joiden mukaan Maidanilla oli meneillään jotakin. Aamiainen sai jäädä, kun singahdimme ulos ja kävelimme ripeästi kohti Maidania. Uutispäällikkökin soitti ja kertoi, että eri tiedotusvälineet raportoivat laukauksista. Sitä ei tarvinnut enää lukea lehdistä, sillä poliisin äänikranaattien ja mielenosoittajien ilotulitteiden joukosta erottui selvästi laukauksia. Pian vastaamme kannettiin haavoittuneita.

Tapahtumien tarkka kulku on yhä selvittämättä, enkä aio sitä yrittää tässäkään kirjoituksessa. Aikaisin torstaina mielenosoittajien puolelta todennäköisesti ammuttiin kohti poliisia. Viranomaisten mukaan useita poliiseja haavoittui tai kuoli. Tämän jälkeen poliisi eteni jyrkän mäen päällä sijaitsevalle musiikkitalolle ja avasi tulen kohti aseettomia mielenosoittajia. Pian poliisi alkoi vetäytyä samalla tulittaen. He perääntyivät Institutska-kadun metroaseman taakse.

Tässä vaiheessa saavuin itse paikalle. Poliisi tulitti mielenosoittajia rynnäkkökiväärein, pistoolein, haulikoin ja ainakin yhdellä tarkkuuskiväärillä.

Kun saavuimme Institutska-kadun päähän, joukko aseettomia mielenosoittajia oli jäänyt pinteeseen jyrkästi ylämäkeen nousevan kadun päälle metroaseman edustalle. He eivät ilmeisesti olleet ymmärtäneet, että poliisi ampuu kovilla, ja olivat yrittäneet käyttää poliisin perääntymistä hyväkseen. Nyt heitä kyykki ja makasi mutaisten penkereiden ja puiden takana.

Osa yritti suojautua poliisilta vallattujen mellakkakilpien tai omatekoisten vanerikilpien taakse. Kummistakaan suojista ei ollut hyötyä luoteja vastaan. Juuri nyt tulitusta ei kuitenkaan kuulunut.

Tähystimme mielenosoittajien puolelta ylärinteeseen kohdasta, jossa Institutska-katu alitti korkean rautarakenteisen jalankulkusillan. Sillan alapuolella oli barrikadi, jonka keskelle oli rakennettu kapea kulkureitti. Kurkistin aukosta kadulle. Poliisi ei nykyisistä asemistaan mäen päältä pystynyt ampumaan katuosuudelle, joka johti barrikadilta hotelli Ukrainan pihaan

Lähdimme rivakoin askelin kulkemaan kohti hotellia kadun oikeaa reunaa. Pysyttelimme puiden ja mainostaulujen katveessa ja livahdimme sisään hotellin aulaan. Aukion yllä pauhasi kovaäänisestä miesääni, joka varoitti, että poliisilla on alueella tarkka-ampujia.

Aula oli täynnä mielenosoittajien vapaaehtoista ensiapuväkeä ammattitaitoisesta traumatologista vanhaan ukkoon, joka oli saanut lääkintämiehen koulutuksen puna-armeijassa. Aulassa oli tässä vaiheessa vain muutama toimittaja, vaikka hotelli pursusi mediaväkeä. Suomalaisista toimittajista paikalla oli lisäkseni vain Ylen Marja Manninen.

Eri puolin lattiaa makasi miehiä, joiden ympärillä hääri auttajia. Otin muutaman valokuvan ja lyhyen videon. Erään nuoren miehen rinnasta kaivettiin esiin pistoolin tai konepistoolin luoti. Mies oli tajuissaan ja jutteli auttajilleen, kunnes yhtäkkiä menetti tajuntansa ja jäi makaamaan hervottomana lattialle. Joku aloitti välittömästi elvytyksen.

<script src="https://content.jwplatform.com/players/Q0juxtTH-RNunfU2K.js"></script>

Ulkona tulitus alkoi pian uudelleen. Mielenosoittajat olivat ehtineet käyttää hiljaista hetkeä hyväkseen ja raahata muutamia haavoittuneita pois tulilinjalta. Nyt aulaan kannettiin lisää osuman saaneita. Heistä osa oli jo kuollut ja osa kuoli hotellin lattialle.

Aulaa alkoi hallita voimakas veren haju, ja vaalea marmorilattia muuttui punaiseksi ja niljakkaaksi. Mustaan kaapuun ja kultaiseen ristiin sonnustautunut ortodoksipappi teki viimeisiä voiteluja kuolleille. Hotellin henkilökunta kantoi varastoista valkoisia lakanoita, joilla vainajat peiteltiin.

Kuolleiden rivi kasvoi kasvamistaan.

Nousin portaita ylös muutaman kerroksen ja kurkistelin sisään hotellihuoneisiin, joiden ovet olivat auki. Joidenkin huoneiden ikkunat oli ammuttu rikki, samoin porraskäytävän lasiseinä.

Näin porraskäytävässä ryhmän maastopukuihin sonnustautuneita mielenosoittajia, jotka piilottelivat jonkin vaatekappaleen alla mustaa käyrälippaista asetta, joka näytti rynnäkkökivääriltä. Aiemmin olin jo nähnyt muutamalla mielenosoittajalla vanhoja neuvostoaikaisia pistooleja, joitakin revolvereita, kaksipiippuisia haulikoita ja yhden metsästyskiväärin. Myöhemmin on käynyt ilmi, että kaikki osuman saaneet mielenosoittajat olivat aseettomia.

Pitkän yrittämisen jälkeen onnistuin saamaan twiittejä läpi. Olin myös pitkin aamua soittanut kotitoimitukseen tietoja, joiden perusteella verkkotoimittaja tai uutispäällikkö kirjoitti juttuja. Myöhemmin huomasin, että Aamulehden yhteistyölehdissä juttujani oli monesti julkaistu todella myöhään ja vanhentunein tiedoin. Ilmeisesti aamupäivä oli myös Aamulehden deskissä ollut niin hektinen, että kaikkea tietoa ei aina muistettu välittää heti eteenpäin.

Keväällä 2014 Aamulehdessä sovellettiin jo täydellä teholla ”verkko edellä” -periaatetta, mutta silti toimittajan piti itse tehdä jutustaan myös printtiversio, jonka tuli olla erilainen kuin verkkoon tehdyt jutut. Käytännössä työmäärä oli tietenkin niin kohtuuton, että olin ottanut tavaksi koostaa verkkojutuistani parhaat palat lehteen ja lisätä juttuun jonkin uudenlaisen kärjen.

Tulitus alkaa yllättäen uudelleen

Kello oli noin kymmenen, kun päätin lähteä tutustumaan lähiympäristöön ja tekemään arviota kuolleiden ja haavoittuneiden määristä.

Eräs venäläinen tiedotusväline oli jo ehtinyt väittää kuvia Hotelli Ukrainan aulasta lavastetuiksi. Pystyin Twitterissä vakuuttamaan, että jalkojeni juuressa makaavat ihmiset olivat ihan oikeasti kuolleita. Tiesin asian joltisestikin paremmin kuin joku toimittajan irvikuva moskovalaisessa propagandadeskissä.

Myöhemmin myös eräs suomalainen nojatuoliasiantuntija ilmoitti näkevänsä twiittaamallani videolla, että mielenosoittajia tulitettiin takaapäin. Tohdin epäillä, että luotien tulosuuntaa voisi matalaresoluutiovideolta nähdä, mutta myöhemmin keksin syyn naisen tulkinnalle. Videolla näkyy, kuinka luoti lävistää puun ja puuhun ilmestyy reikä. Jokainen aseita tunteva näkee, että kyseessä on luodin ulostuloaukko. Salaliittoteorioihin uskovalle ihmiselle tämä oli kuitenkin varma todiste siitä, että mielenosoittajat tulittivat omiaan takaapäin.

Kurkimme Natalien kanssa hetken hotelli Ukrainan kulman takaa ylärinteeseen. Suoran osuman vaaraa ei tuntunut olevan. Tulituskin oli nyt jälleen tauonnut. Juoksimme tien yli ja nousimme ylös portaita, jotka johtivat Lokakuun palatsille eli musiikkitalolle.

Lokakuun palatsilla tilanne näytti rauhalliselta, joten kehotin Natalieta odottamaan rakennuksen suojissa, kun kävisin vilkaisemassa etulinjaa. Katsoin edessäni aukeavaa pihaa, joka liittyi muutaman sadan metrin päässä Institutska-katuun. Mielenosoittajat työnsivät aukiolle parhaillaan erinäistä romua saadakseen suojaa, jonka turvin edetä aukion toisella puolen olevalle barrikadille. Tuon barrikadin suojiin oli jäänyt satimeen mielenosoittajia, joista osa oli haavoittunut ja osa ehkä jo kuollut.

Juoksin kyyryssä lähimmälle varustukselle, koska sen luokse pääsi savun ja rojun suojissa. Joitakin kymmeniä metrejä edessäni kyyhötti seitsemän miestä keskellä aukiota kahden festarivessan suojissa.

Kohotin pokkarikameraani pienen kuormalavoista ja muusta rojusta tehdyn barrikadin reunan ylitse ja kuvasin etumaastoa siten, että itse en ollut näkyvillä. Selostin samalla kameralle tilannetta.

Kesken ”spiikkini” aivan läheltäni alkoi kuulua laukauksia. En tiennyt, mistä laukaukset tulivat, mutta äänestä päättelin, että ne tulivat mielenosoittajien puolelta. Olin aiemmin nähnyt muutaman mielenosoittajan tulittavan käsiaseilla kohti poliisia. Salamana mielessäni kävi ajatus, että koska poliisi ei epäröinyt tulittaa aseettomiakaan, he varmasti vastaisivat tulitukseen.

Kamera kävi yhä, kun lähdin juoksemaan kyyryssä takaisin samaa reittiä kuin olin tullut. Muistin sentään ähkäistä spiikkini lopuksi: ”Nyt täytyy perääntyä.” Tätäkin videota jotkut nimettömät nettikommentoijat myöhemmin väittivät lavastetuksi ”tarkoituksenmukaista ähkäisyä” myöden.

<script src="https://content.jwplatform.com/players/vnAYbTQ8-RNunfU2K.js"></script>

Kun olin päässyt rakennuksen taakse suojaan, tulosuunnastani kannettiin paareilla mustiin pukeutunutta mielenosoittajaa. Miehen yllä oli raskaat luotiliivit ja mellakkasuojavarusteita. Silmillään hänellä oli suojalasit. Miehen kädet retkottivat velttoina paarin reunojen yli. Hänen kasvonsa olivat veren peitossa.

Verisen päivän jäljet

Puoleen päivään mennessä tilanne oli rauhoittunut. Sain videoni ja juttuni lähetettyä erään pankin avoimen langattoman verkon avulla ja päätin suunnata Maidanin toisella laidalla sijaitsevaan hotelliin kokoamaan muistiinpanojani.

Institutska-kadulla veri muodosti noroja, jotka mutkittelivat nupukivetyksen saumoja pitkin kohti Maidan-aukiota. Rinteessä näkyi pipo, jossa ammotti ilmeisesti luodin ulostuloaukko. Aukosta näkyi aivonkappaleita.

Hotellilla otin sumeilematta sviitin, koska sen ikkunat antoivat aukiolle ja huoneistossa oli myös parveke. Perustin työpisteeni ikkunan viereen siten, etten ollut koko ajan ulkoa nähtävissä. Levitin mutaiset ja rypistyneet muistiinpanoni puhelinpöydälle. Vasta nyt ehdin hetken pysähtyä miettimään aamupäivän aikana tekemiäni ratkaisuja.

Olin aina pyrkinyt hoitamaan työtehtäväni kriisikeikoilla siten, että minkäänlaista tarpeetonta riskiä ei syntyisi. Tietty perusriskitaso on tietenkin aina olemassa, mutta toimittajan ei ehdoin tahdoin tarvitse vaarantaa henkeään, jotta saisi tarvitsemansa informaation.

Institutska-kadun ammuskelun aikana näin, kuinka kadulla kulki tv-työpari, joka oli pukeutunut aavikkomaastoväriseen suojavarustukseen. Miehillä ei ilmeisesti ollut alkeellisintakaan ymmärrystä siitä, kuinka rajallisen suojan luotiliivit ja komposiittikypärä antavat. Myöskään pystyssä kulkeminen ei ole kovin ammattimaista, kun suojavarustus ei näytä journalistiselta ja kaikki muut ympärillä makaavat maassa. Onneksi juuri sillä hetkellä poliisi ei ampunut.

Joillekin toimittajille kriisiolosuhteissa tärkeintä tuntuu olevan vaaran korostaminen ja näyttävien luotiliivikuvien postailu sosiaaliseen mediaan. Itse koin lähinnä ammatillisena epäonnistumisena, jos jälkeenpäin tuntui, että olin ajautunut erityisen vaaralliseen asemaan.

Kiovassa kaikki oli sujunut työturvallisuuden kannalta kuin rasvattu, vaikka kakkospäätoimittajamme olikin jo kertaalleen yrittänyt määrätä minut pysymään hotellilla turvallisuussyistä. Se oli kuitenkin jäänyt yritykseksi.

Torstaina Institutska-kadulla oli kuollut noin 60 mielenosoittajaa poliisin luodeista. Kokemukseni Kiovasta vahvistivat uskoani siihen, että suomalaisilla tiedotusvälineillä on velvollisuus lähettää toimittajiaan silminnäkijöiksi.

Erityisen tärkeää ja helppoa tämä on kotimaassa, jossa erilaiset väkivaltaiset ryhmittymät ovat jo vuosikausia pitäneet tapanaan käyttää väkivaltaa sekä toisiaan että poliisia vastaan. Ilman paikan päällä olevia toimittajia on mahdotonta saada puolueetonta tietoa siitä, mitkä osapuolet käyttivät väkivaltaa ja millä keinoin.

Erityisen tärkeää avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa on tarkkailla poliisin voimankäyttöä. Ukrainalaisen poliisin toimintaa Kiovan ”veritorstaissa” ei voi kuvata muuksi kuin joukkomurhaksi.

Rikostoimittajat kertovat

"Etusivun rikokset" on Oikeustoimittajat ry:n 30-vuotisjuhlajulkaisu. Kirjassa 18 oikeustoimittajaa kertoo, miten heidän unohtumattomimmat juttunsa ovat syntyneet.

Tämä kirjoitus on yksi kirjassa julkaistuista artikkeleista. Kirjan kirjoittajat eivät saa palkkiota kirjoituksistaan, vaan tuotot menevät oikeustoimittajat ry:lle.

Oikeustoimittajat ry toimii suomalaisen rikos- ja oikeusjournalismin laadun parantamiseksi. Se antaa lausuntoja erityisesti julkisuus- ja sananvapauskysymyksiin liittyvistä lainsäädäntöhankkeista ja tekee tarvittaessa kanteluita laillisuusvalvontaviranomaisille julkisuuden rajoittamisesta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut