Pälkäneellä odotetaan, että sieltä aikoinaan viedyt kallot pääsevät kotikunnan multiin. - Pirkanmaa - Aamulehti

Pälkäneen johtava pappi sai vihiä, että rauniokirkon mailta olisi viety pää­kalloja Ruotsiin – alkoi harvinainen palautus­operaatio: ”Yksi homma saadaan päätökseen”

Pälkäneellä odotetaan, että sieltä aikoinaan viedyt kallot pääsevät kotikunnan multiin.

Ruotsalaiset tutkijat keräsivät vuonna 1873 pääkalloja Pälkäneeltä ja muutamalta muulta paikkakunnalta. 80 pääkalloa vietiin kokoelmiin Tukholmaan. Pälkäneen johtava pappi (kirkkoherra) Jari Kemppainen on ollut aktiivisesti mukana kallojen palautusasiassa.

31.10. 12:57

Opetus- ja kulttuuriministeriössä on parhaillaan tekeillä harvinaislaatuinen virallinen luovutuspyyntö, jossa ruotsalaista Karoliinista instituuttia pyydetään palauttamaan Suomeen noin 80 pääkalloa.

Ne on kerätty Pälkäneeltä ja muutamalta muulta paikkakunnalta vuonna 1873.

”Alkukesällä kävimme Ruotsin suurlähetystön kanssa asiasta keskusteluja, ja he ehdottivat, että tekisimme luovutuspyynnön instituutille, joka veisi asiaa eteenpäin Ruotsissa”, kertoo hallitusneuvos Joni Hiitola opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Hänen mukaansa Suomen päässä tarvitaan vielä muiden kuin Pälkäneen osalta lisäselvityksiä siitä, mistä jäänteet ovat peräisin. Karoliinisen instituutin selvityksessä oli mainittu Pälkäneen lisäksi muun muassa Pieksämäki ja Rautalampi.

”Täytyy tietysti ottaa huomioon sekin, että kuntarajat ovat nykyisin erilaiset kuin silloin 1870-luvulla.”

Hiitola uskoo, että luovutuspyynnössä pystytään etenemään suhteellisen nopeasti. Sitä hän ei osaa sanoa, kuinka kauan päätöksenteko Ruotsin puolella kestää.

Karoliinisessa instituutissa säilytettävistä kalloista yli puolet on peräisin Pälkäneeltä. Kallojen palautusasiassa on toiminut varsin uutterasti Pälkäneen johtava pappi Jari Kemppainen.

”Aktivoiduin siksi, että ruotsalainen aktivistiryhmä otti kolmisen vuotta sitten yhteyttä minuun ja tuli minua tänne Pälkäneelle tapaamaan.”

Pälkäneen rauniokirkko kuvattuna lokakuussa.

Kyse oli ruotsinsuomalaisten ryhmästä nimeltä Kommittén för återlämnandet av finska kvarlevor. Ryhmäläiset kysyivät, tiedetäänkö Pälkäneellä pääkalloista, jotka oli kaivettu maasta 1870-luvulla.

”Emmehän me tienneet yhtään mitään siitä, että pääkalloja olisi koskaan viety”, Kemppainen sanoo.

Seura­kunta liittyi yhtenä alle­kirjoittajana adressiin, jossa vaadittiin pää­kallojen palauttamista. Adressi luovutettiin Karoliiniselle instituutille joulu­kuussa 2018.

Gustaf Retziuksen tutkimusteos.

Pääkallojen kaiva­minen oli vuon­na 1873 osa ruotsa­laisen Gustaf Retziuksen tutkimus­ryhmän matkaa, joka suun­tautui muun muassa Hämee­seen ja Karjalaan. Matkan tuloksista valmistui kirja Finska kranier jämte några natur- och literatur-studier inom andra områden af finsk antropologi.

Matkan aikana Retzius tapasi myös elossa olleita ihmisiä. Mittauksia tehtiin ihmisten kehosta yli 50 paikasta, joista lähes 30 oli pään alueella.

Pälkäneellä kaivettiin pääkallot rauniokirkon sisältä ja sen ympäriltä. Sitä, kuinka vanhoja kallot ovat, on Kemppaisen mukaan vaikea arvioida.

Pääkallopiirroksia Gustaf Retziuksen kirjoittamassa Finska kranier jämte några natur- och litteratur-studier inom andra områden af finsk antropologi -kirjassa. SKS:n kirjastossa Helsingissä 28. lokakuuta 2021. Kirja on ilmestynyt vuonna 1878.

”Sillä paikalla on haudattu aina. Se on ollut jo ennen kristinuskoa esikristillinen hautaus­maa. On vaikea sanoa, miltä ajalta pääkallot ovat. Ne ovat todennäköisesti hyvin monelta vuosisadalta.”

Nykypälkäneläiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita asiasta, ja Kemppaisen mukaan suurin osa suhtautuu kallojen palautukseen myönteisesti. Asia koskettaa etenkin vanhoja sukuja, joiden esivanhempien pääkalloja on saattanut joutua Ruotsiin.

”Ne, jotka on aikanaan tänne haudattu, pääsevät nyt kokonaisena kotikuntansa multiin.”

Retziuksen tutkimusryhmän kaivauksesta Pälkäneellä ei Kemppaisen mukaan ole olemassa muuta tietoa kuin tämän itsensä tekemä raportti.

”Pälkäneen historiatiedoissa ei ole mitään tietoa asiasta, ei seurakunnan arkistossa eikä muualla.”

Kun Retzius hankki kallot vuonna 1873, Pälkäneen rauniokirkko oli jo hylätty, joten siihen ei ole kiinnitetty juuri huomiota.

”On siis ollut helppo käydä siellä kaivamassa”, Kemppainen sanoo.

Millaisia tunteita palautus herättää johtavassa papissa?

”No yksi homma saadaan päätökseen. Ei ole turhaan oltu mukana tässä. Ne, jotka on aikanaan tänne haudattu, pääsevät nyt kotikuntansa multiin.”

Ruotsalainen antropologi ja Karoliinisen instituutin professori Gustaf Retzius tutkijaryhmineen toimi tuon ajan paradigman eli vallitsevan oppirakennelman saattelemana.

”Hänen erikoisalaansa oli biologinen eli fyysinen antropologia, johon siihen aikaan kuuluivat antropometriset mittaukset ja Retziuksen tapauksessa myös rotubiologia”, sanoo professori Outi Fingerroos Jyväskylän yliopiston etnologian, antropologian ja kulttuuripolitiikan koulutusohjelmasta.

Professori Outi Fingerroos

”Kallojen mittaaminen ja kerääminen oli ajan oloon hyväksyttävää. Näin toimittiin muuallakin, missä yliopisto­instituutiot toimivat.”

Hänen mukaansa suomalainen akateeminen sivistyneistö luonnollisesti pyrki osaksi eurooppalaisen tieteen evolutionistista paradigmaa.

Fingerroos sanoo, että se, mikä tänä päivänä näyttää kestämättömältä ja on ennen kaikkea väärin haudoista kaivettuja yksilöitä ja heidän jälkeläisiään kohtaan, on tieteen näkö­kulmasta eettinen ja ihmis­oikeudellinen kysymys. Se pitäisi valtio­johtoisesti ratkaista, hän lisää.

”Siinä mielessä on todella hyvä, että opetus- ja kulttuuriministeriö on lähtenyt pääkalloja Karoliinisesta instituutista peräämään takaisin.”

Retziuksen toiminnassa oli kyse paitsi vallitsevasta antropologisesta paradigmasta myös rotuopista, jonka yhtenä tavoitteena oli ihmisten fyysiseen ja muuhunkin kehitykseen liittyvien erojen tutkiminen. Tutkimus­kohteina olivat muun muassa juuri pääkallot.

”Ei asioita tehty tuolloin ihan pahuuttaan. Sinä aikana sitä pidettiin relevanttina.”

Helsingin yliopiston vararehtori ja kansatieteen professori Hanna Snellman sanoo, että tuon ajan kiinnostus kalloihin liittyi rotuajatukseen, jonka mukaan tietyissä rotutyypeissä kallon mittasuhteet olisivat tietynlaiset.

Professori Hanna Snellman

”Nyky­tutkimuksen valossahan tämä on ihan huuhaata, mutta silloisen tutkimuksen valossa sitä pidettiin merkityksellisenä.”

Snellman muistuttaa, että Retziuksen ja muiden senaikaisten tiedemiesten toimintaa ei kannata katsoa nykypäivän näkökulmasta.

”Ei asioita tehty tuolloin ihan pahuuttaan. Sinä aikana sitä pidettiin relevanttina.”

Fingerroos muistuttaa, että tieteen nimissä kerättyjä pääkalloja on monissa paikoissa eri maissa, myös Suomessa.

”Kyse oli toisinaan jopa tieteen kilpajuoksusta eli siitä, ketkä kaivavat haudoista eniten pääkalloja ja pystyvät siten kartuttamaan kansallisia kokoelmia. Näen asian myös niin, että Karoliininen instituutti on tässä joutunut vähän myrskyn silmään. Ruotsissa muut akateemiset yhteisöt ovat olleet aika lailla hissukseen kokoelmistaan. Ja näin on varmaan moniaalla muualla.”

Snellmanin mukaan pääkallojen kaivaminen Retziuksen tapaan ei nykyään ole missään tapauksessa mahdollista.

”Tänä päivänä tutkijoilla on hyvin tarkat eettiset periaatteet, joita täytyy noudattaa.”

Vielä 1970-luvulla tehtiin tutkimuksia, jotka eivät Snellmanin mukaan saisi nyky­mitoituksen mukaisesti enää tutkimuslupaa.

”Suomi nähtiin periferiana ja kiinnostavana kalloalueena.”

Aikoinaan kallonmittauksia ja kaivauksia tehtiin ympäri Suomea, ei vain esimerkiksi saamelaisten hautasaarissa ja syrjäisillä kalmismailla.

”Suomi nähtiin periferiana ja kiinnostavana kalloalueena, koska suomalaiset ovat kaukana Euroopan keskuksista ja kaukana jopa Tukholmasta”, Fingerroos sanoo.

Mutta 1800-luvulle tultaessa suomalaisille oli muodostunut oma romanttis-nationalistinen maailmankuva ja vahva pyrkimys nousta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

”Tuolloin menneisyyden fyysisten ja henkisten jälkien, mukaan lukien kallot, keräämisestä tuli myös osa suomalaista paradigmaa. Se selittää, miksi suomalaisia tiedemiehiä liikkui omilla pikku kylillämme ja omilla reuna-alueillamme niin paljon.”

Kallojen keräämiseen liittyi sellainenkin seikka, että niitä myös vaihdettiin. Suomalaiset tiedemiehet kävivät Fingerroosin mukaan esimerkiksi unkarilaisten kanssa pienimuotoista kallojen vaihdantaa.

”Oli tietysti mielenkiintoista katsoa, miten unkarilaisen sukukansan kallot suhtautuvat suomalaisiin kalloihin”, hän arvelee.

Helsingin yliopiston saamelaisiin liittyviä luukokoelmia ja ylipäänsä kalloihin liittynyttä tutkimusta tarkastelee parhaillaan hanke, jossa ovat edustettuina yliopisto itse, Museovirasto ja saamelaismuseo Siida. Hanna Snellman on mukana tässä ryhmässä.

Helsingin yliopisto oli 1920-luvun alkuun saakka Suomen ainoa yliopisto, joten asia liittyy vahvasti nimenomaan siihen.

Saamelaisiin liittyvät kokoelmat Helsingin yliopisto luovutti Siidaan jo vuonna 2001. Kokoelmien ihmisjäänteitä haudattiin uudelleen niille hautausmaille, joista tutkijat olivat ne aikoinaan kaivaneet.

”Luut ja pääkallot olivat olleet Helsingin yliopiston biolääketieteen laitoksen anatomian osastolla”, Snellman kertoo.

Lähteenä myös Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015).

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut