Liian junttia älyköille ja liian herkkää Popeda-kansalle – Paluun tekevä Tehosekoitin oli ennen aina vääränlainen, ja juuri siksi siitä tuli koko kansan bändi

13 vuoden tauon jälkeen festarilavoille palaava Tehosekoitin oli aikanaan liian rock punkpiireihin, liian ironinen iskelmäväelle, liian lahtelainen Helsinkiin ja liian kaupunkilainen maakuntiin. Miten vastarannankiiskestä tuli koko kansan suosikki?

Tehosekoitin treenasi kesän paluukeikkoja varten Kalasatamassa Redissä. Ompelija Arhontoula Roditou mittaa Otto Grundströmin esiintymisvaatteita.

22.6. 20:04

Alkuvuodesta 1995 Mäntyharjun nuorisotalolla esiintyi Juizzy Glamsters -niminen kokoonpano, jota keikkajuliste mainosti ”Hanoi Rocks -tyyppiseksi väännöksi rapakon takaa”.

Yliampuviin glamrock-vetimiin sonnustautunut yhtye soitti kolme erittäin venytettyä, remuenglanniksi sanoitettua tukkahevibiisiä ja päätti esiintymisensä Guns N' Rosesin hengessä ennalta sovittuun tappeluun.

Keikka oli sisäpiirivitsi. Sen takana oli lahtelainen Tehosekoitin-yhtye, joka oli urallaan tienristeyksessä.

Ensinnäkin yhtyeen Ramonesia ja romanttista suomirockia yhdistelevä debyyttilevy Rock'n Roll (1994) oli flopannut. Levy ei miellyttänyt enää edes yhtyettä itseään, joka oli kasvanut ulos punkympyröistä, mutta oli samanaikaisesti tyytymätön uuteen asemaansa teinisöpöilybändinä, joka antoi haastatteluja Lemmikki-lehdelle.

Toisekseen yhtyeen sisällä kyti erimielisyys. Kitaristi Ari ”Arska” Tiainen oli absolutisti, jonka mielestä keikat kuului soittaa selvin päin, ja sanoituksissa ja haastatteluissa ei pitäisi puhua kaljoittelusta. Rumpali Matti Mikkola ja solisti Otto Grundström taas karsastivat ajatusta, että Tehosekoitin olisi esikuvakelpoinen kiiltokuvabändi.

Juizzy Glamstersin keikalla asiat muuttuivat. Koska kyseessä ei ollut Tehosekoitin-keikka, solisti sai olla pienessä juubaloisessa. Sen myötä jopa punainen nahkatakki alkoi yhtäkkiä tuntua kaikkea muuta paitsi naurettavalta esiintymisasulta.

”Se oli minulle monellakin tavalla vapauttavaa. Tajusin, että tähän suuntaan voisi mennä oikeastikin”, Otto Grundström sanoo.

”Ei ole mitään huolia sen suhteen, etteikö homma toimisi ja olisi hauskaa”, sanoo Otto Grundström Tehosekoittimen paluukiertueesta.

Juizzy Glamsters oli vain yksi Tehosekoittimen lukuisista täyskäännöksistä.

Tehosekoitin oli vastarannankiiski, joka muutti tyyliään aina, kun se onnistui voittamaan jonkin ihmisryhmän puolelleen.

Se oli liian rock punkpiireihin mutta liian rääväsuinen mainstream-ympyröihin. Se oli liian lahtelainen Helsinkiin mutta liian kaupunkilainen maakuntiin. Se oli liian juntti älyköille mutta liian herkkä Popeda-kansalle. Se oli liian ironinen iskelmäväelle mutta liian kirkasotsainen kyynikoille.

Aina kun Tehosekoitin saavutti jotain, se huomasi pian, ettei ollutkaan saanut sitä, mitä luuli halunneensa.

”Me tavallaan sahattiin oksaa, jolla istuttiin. Aina kun saatiin jalka jonkin oven väliin, pysähdyttiin siihen ovelle pällistelemään, että 'jaa, tällaista jengiä, ei tämä kiinnostakaan'. Ei voitu mitenkään heittäytyä osaksi jotain ryhmää, johon saattoi kuulua joku omasta mielestä tyhmä tyyppi, heh.”

Hieman ironisesti juuri tämä asenne mahdollisti sen nousun koko kansan suosikkiyhtyeeksi.

Vastaanpyristelyn taustalla oli ulkopuolisuuden tunne, jota erityisesti bändin pääasiallinen säveltäjä Mikkola ja sanoittaja Grundström potivat.

”Tälle on vaikea löytää sanaa, mutta ehkä kyse oli epäsosiaalisuudesta tai sisäänpäinkääntyneisyydestä, joka on ominaista vähän ujoille ja alemmuuskompleksisille takarivin pojille, joilla kuitenkin samalla on vankka tai jopa ylikorostunut käsitys omista kyvyistään”, Grundström sanoo.

Tehosekoittimen jäsenet Tero Sundell (rummut), Juha Kuoppala (koskettimet), Matti Mikkola (kitara), Otto Grundström (laulu) ja Hannu ”Hanski” Kilkki (bassokitara) treenaavat tulevia paluukeikkoja varten.

Huhtikuun 25. päivä 1992 Lahden ikärajattoman Kasisalin punkbileissä esiintyi hassusti nimetty yhtye, joka ei näyttänyt eikä kuulostanut samalta kuin illan muut kiljunhajuiset keesipääbändit.

Lahtelainen Tehosekoittimeksi nimetty yhtye soitti popahtavaa teiniangstista punkrockia. Sen laulajalla oli talkilla valkaistu naama ja silmämeikkiä, rumpalilla pitkä death metal -tukka ja basistilla pilottitakki väärinpäin. Kitaristi oli puolestaan muuten vain epäilyttävä, sillä hän teki jo 16-vuotiaana kahta työtä ja jatkoi peruskoulusta suoraan Lahden kauppaoppilaitokseen.

Vielä epäsopivammassa seurassa bändi soitti seuraavana vuonna, kun se lämmitteli ensin hardcorepunkikoni Lamaa Tavastialla ja sitten krishacoreyhtye Shelteriä Lepakossa.

”Kyllä me oltiin koko ajan snadisti ulkopuolisia punkskenestä, vaikka soitettiinkin punk-keikoilla”, Grundström sanoo.

Punkvuosiensa jälkeen Tehosekoitin kävi läpi lyhyen Dingo-vaiheen, mutta huomasi pian senkin itselleen epäsopivaksi.

”Hyvin nopeasti oli taas pakko ruveta piereskelemään ja kaivamaan nenää, ettei joku vaan luulisi, että ollaan ihan tosissaan jotain sifonkihuivisakkia.”

Vuoden 1995 lopulla Tehosekoittimen kaveri- ja hengenheimolaisbändi Apulanta breikkasi Mitä kuuluu -hitillään. Se herätti lahtelaisissa keltanokissa kateutta ja näyttämisen halua.

Oli kokeiltava jotain uutta. Ratkaisuksi löytyi glitter-rock, jota Otto Grundström oli diggaillut jo varhaisteininä. 1970-luvun glamrock-sensaatio Sladen innoittamana hän sävelsi ja sanoitti kappaleen nimeltä C'mon baby yeah, josta tuli hitti.

Kun läpimurtolevy Köyhät syntiset ilmestyi vuonna 1997, Tehosekoitin oli jo omaksunut kosolti kimallusta myös ulkomuotoonsa. Se näkyi esimerkiksi basisti Hannu ”Hanski” Kilkin arkilookissa, joka koostui pitkästä, turkiskauluksisesta takista, stetsonista ja verhoista askarrelluista kultamustista housuista, joissa oli hapsut.

”Meininki eskaloitui hyvin nopeasti siihen, kuka laittaa ylleen härskeimmät vaatteet. 'Kato minkälaisen lampunvarjostimen löysin, ajattelin tehdä tästä lavahatun' – 'ei helvetti miltä sä näytät, anna mennä!'. Läsnä oli koko ajan tietty yllytyshulluus, joka päti pukeutumisen lisäksi musiikkiin, lavamuuveihin ja haastatteluihin”, Grundström sanoo.

Tehosekoitin vuoden 1999 Provinssirockissa.

Ensimmäisellä levyllään Rock'n Roll Tehosekoitin oli vielä alistunut häviäjä. Ulkona-kappaleessa katsottiin ikkunoista sisään muiden ilonpitoon, Luuserissa pohdittiin itsemurhaa, Syön sipsejä -kappaleessa tylsistyttiin kotona ilman rakkautta, ystäviä ja päämäärää.

Tuolloin bändin kokema ulkopuolisuus oli irrallisuutta muiden nuorten maailmasta

Köyhät syntiset muutti asetelmaa: kertoja oli yhä jossain määrin luuseri, mutta ei ehkä enää edes välittänyt siitä. Hän oli jopa rappioromanttinen, ehkä itse valinnut ulkopuolisuutensa (Aamunkoin kulkijat, C’mon baby yeah, Niin nuori niin kaunis).

Köyhät syntiset teki Tehosekoittimesta suositun nuorisobändin, joka viehätti erityisesti kajalia suurkuluttavia takkutukkaisia vaihtoehtotyttöjä.

”Köyhien syntisten glam-vaiheessa todettiin, että joo, fanipostia piisaa ja [nuoriso-ohjelma] Jyrkin studion edessä jonotetaan nimmareita, mutta… ei tämäkään nyt oikein ole meidän juttu.”

Vuonna 1998 Tehosekoitin oli jälleen muutoksen edessä: Kitaristin, levy-yhtiöpomon ja managerin hommia multitaskannut Arska Tiainen sai hermoromahduksen ja jäi tauolle. Matti Mikkola vaihtoi rummut kitaraan, sillä ei enää tuntenut paikkaansa sopivaksi takarivissä.

Uudeksi rumpaliksi löytyi lahtelainen kovis Tero Sundell. Tehosekoitin-miehistö oli tutustunut häneen jo vuoden 1993 Nastolan-keikallaan, missä Sundell ärsytti nuoria punkkareita säätäessään heidän soittokamojaan lupaa kysymättä.

Osittain Sundellin myötä Tehosekoitin riisui teinibändin viitan harteiltaan. Se teki räimettä ja rock'n'rollia huokuvan boogie-levyn Varoittava esimerkki, ja nousi nopeasti avainketjurokkareiden suosioon.

Varoittavalla esimerkillä Tehosekoitin jätti luuserikertojansa taka-alalle. Erilaisuus muuttui röyhkeästi oman erinomaisuuden merkiksi. Itsevarmuus ei jäänyt lyriikoiden tasolle: Grundström myöntää, että oli noihin aikoihin myös siviilissä vähän kusipää.

Varoittavan esimerkin jälkeen Tehosekoitin käänsi selkänsä rokufaneilleen tekemällä levyn, jolla ei ollut juuri lainkaan särökitaroita. Rokut olivat 1970-luvun lahtelaisia alakulttuurihahmoja, raskaasta rockista pitäviä pitkätukkaisia koviksia, joista Tehosekoitin oli saanut innoitusta. Useita eri tyylejä sisältävä Freak Out (1999) oli arvostelumenestys.

Tehosekoitin esiintyi Vaasan Rantarockissa vuonna 2000.

Oikeastaan vasta seuraavalla levyllään Rock'n'roll Monster Movie Show (2000) Tehosekoitin löysi tasapainon eri tyylilajien ja oman äänensä välillä.

”Tällä levyllä hiffattiin, mitä tämä bändi edustaa, ja ettei sillä voikaan olla mitään omaa skeneä. Ulkopuolisuus oli jo lähes yksinomaan hyvä asia”, Grundström sanoo.

Hän nostaa esimerkiksi yhden levyn isoimmista hiteistä Maailma on sun.

”Kappaleessa kertoja yrittää vakuuttaa ulkopuolisuutensa kanssa tuskailevaa kuulijaa ikään kuin ottamaan haltuun itse jo löytämänsä romanttisen näkökulman vääjäämättömään tai ainakin toivottavaan oravanpyörästä ulos jäämiseen. 'Maailma saa ohi virrata'. Mutta tämä nyt on vain yksi tulkintalinja. Vähän spedeä näitä on itse liikaa analysoida.”

Vuosituhannen taitteen jälkeen Tehosekoitin oli uransa huipulla. Se tarkoitti, että yhtyeen keikoille alkoi ilmestyä myös firman virkistyspäivää viettäviä pukutyyppejä ynnä muuta väestönosaa, jolle Tehosekoitin naljaili kappaleissaan.

”Jotenkin meillä oli aina tunne, että meidät ymmärrettiin väärin: että tietty ironia ei välittynyt, ja sitten piti muuttaa kurssia. Vai olikohan niin, ettei me edes haluttu tulla ymmärretyiksi, tai jotenkin pelästyttiin, kun näimme itsemme toisten silmin? Vaikeaa oli”, Grundström pohtii.

Grundström pitää lopulta aika erikoisena, miten nopeasti ja vaivattomasti epäsuosituista takapulpetin kummajaisista tuli isotkin lavat suvereenisti haltuun ottanut yhtye.

”Varmaan osasyy oli paradoksaalisesti juuri se juurettomuus ja sisäänpäinkääntyneisyys: ei tarvinnut välittää minkään tietyn yleisön mielipiteistä ja odotuksista.”

Kun myyttinen ”koko kansa” vihdoin löysi Tehosekoittimen, yhtye alkoi valmistella englanninkielistä Screamin' Stukas -levyä, ja suuntasi pakettiautolla Saksan ja Britannian räkälöihin soittamaan kännisille punkkareille.

Viimeinen Tehosekoitin-levy Rakkauden gangsterit ilmestyi vuonna 2001. Yhtye hajosi kolme vuotta myöhemmin.

”Tässä vaiheessa koko homma oli jo alkanut vähän väsyttää. Olimme 15-vuotiaista saakka koko ajan toistemme seurassa ilman mitään ulkopuolista tutoria. 25-vuotiaina aloimme tajuta erilaisuutemme monissa asioissa.”

Viime vuodet Otto Grundström, 45, on laulanut pääasiassa punkrockia God Given Ass- ja Nykyaika-yhtyeissään. Hän sanoo, ettei varsinaisesti kaipaa isoille lavoille, mutta odottaa silti Tehosekoittimen paluukiertuetta, joka käynnistyy kesäkuun 23. päivä Jämsän Himokselta.

”Nykybändieni keikkalavoilla ei oikein mahdu tai ehdi juoksemaan, joten on vielä pieni kysymysmerkki, mihin asti kunto kestää. Mutta ei ole mitään huolia sen suhteen, etteikö homma toimisi ja olisi hauskaa. Olen tässä juuri valkkaillut kesän garderoobia, sekin vähän naurattaa.”

Omiksi kestosuosikeikseen keikkalavoilta Grundström nostaa kappaleet Maailma on sun ja Kaikki on mahdollista.

”Usein mukana on myös joku musta hevonen, joka tulee ihan puun takaa: esimerkiksi vuoden 2009 paluukeikoilla sellaiseksi muodostui Bisnesmies. Tämän kesän setin suhteen minulla on jo pientä kutinaa, että yhdestä ikivanhasta ja viimeksi varmaan 1990-luvulla soitetusta rallista saattaa muodostua yllättäjä. Mutta näistä ei ikinä tiedä, yhtä hyvin biisi voi vielä tippua poiskin.”

Tero Sundell

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut