Tamperelainen Janne Laurila maksaa laskunsa muilla töillä ja pitää musiikinteon motiivina leikkiä – Edustaako hän siis viidennen polven suomirockia? - Musiikki - Aamulehti

Tamperelainen Janne Laurila maksaa laskunsa muilla töillä ja pitää musiikinteon motiivina leikkiä – Edustaako hän siis viidennen polven suomirockia?

Tamperelaiselta laulaja-lauluntekijältä ilmestyy maaliskuussa kaksi levyä. Mitä ne kertovat hänestä ja suomirockista vuonna 2021?

Janne Laurilan mukaan musiikintekemisen pitää olla ensisijaisesti omaa elämänlaatua kohentavaa toimintaa.­

3.3. 18:21

Muusikko-kirjailija Tommi Liimatta hahmotteli marraskuisessa Suuri serkkuteoria -podcastinsa jaksossa teoriaa suomirockin viidennestä sukupolvesta. Siihen kuuluu vuodesta 2003 eteenpäin levyttäneitä kitararokkareita, joille on ominaista esimerkiksi musiikin retrohenkisyys, leikkisyys ja nuhjuisuuden estetiikka.

Tamperelainen Janne Laurila ei ole rokkari sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän on esittänyt rockin lisäksi folkia, poppia, jazzia, lastenmusiikkia ja noisea, ja hänen ensilevytyksensä Office Building -yhtyeen kanssa ilmestyi jo vuonna 2000.

Laurila kuitenkin täyttää suomirockin tärkeimmän teesin. Maaliskuun 5. päivä ilmestyvällä soololevyllään Janne, tuu jo tänne! hän soittaa sähkökitaraa.

Janne Laurila

Oulussa vuonna 1978 syntynyt laulaja-lauluntekijä ja dj.

Tunnetaan muun muassa Office Building- ja Tuhlaajapojat-yhtyeistä.

Toimii ohjelmapäällikkönä Tampereen Tullikamarilla ja Kulttuuritalo Telakalla. Järjestänyt lisäksi useita musiikkifestivaaleja, kuten Monsters of Popia ja Uusi Tamperetta.

Esittää Syd Barrettia Juha Hurmeen musiikkinäytelmässä, jonka esitykset palaavat koronatauolta Telakalle maaliskuun lopussa.

Laurilassa on paljon muutakin samaa Liimatan määrittelemien viidennen polven suomirokkarien kanssa. He ovat omaehtoisia marginaalitoimijoita, jotka myyvät ehkä 500 levyä per julkaisu ja tekevät 30–50 keikkaa vuodessa. He irtisanoutuvat menestyksen tavoitteista, eivätkä havittele musiikista itselleen edes sivuammattia.

Tästä seuraa, että musiikinteko säilyy vapautuneena leikkinä, jossa hullutellaan erilaisilla rooleilla ja musiikkityyleillä.

Raha laskuihin muualta

Laurila allekirjoittaa leikin merkityksen omassa musiikinteossaan.

– Oivallukset lähtevät aina leikistä. Lehtisalon Jussilla oli joskus Ektro Recordsin esittelytekstinä, että musiikintekemisen pitää olla ensisijaisesti omaa elämänlaatua kohentavaa toimintaa. Siitä se lähtee. Laskujenmaksuni ei ole kiinni siitä, kuuntelevatko ihmiset laulujani. Se on tietyllä tapaa valtava vapaus, päivätöikseen ohjelmapäällikkönä toimiva Laurila sanoo.

Leikkiä musiikinteon motiivina korostaa sekin, että moni uuden suomirockin kärkinimi on noussut esiin suhteellisen ”vanhana”. Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilästä tuli vaihtoehtopiirien suosikki 28-vuotiaana, Sanna ”Litku” Klemetistä 29-vuotiaana ja Jukka Nousiaisesta 30-vuotiaana.

– Nyt kun ei ole keikkojakaan, voi olla vaikka joka viikko eri bändi, Laurila sanoo.­

Janne Laurila arvelee rockin ensi­levyttäjien keski-iän nousun johtuvan siitä, että rock­musiikki on nykyään niin historia­tietoista, että sen tekeminen vaatii jo jonkin verran kuuntelu­kokemusta.

– Rock ei ole enää mikään nuorisovetovoimaisin genre, vaikka se olisikin leikkiä.

Laurila itse julkaisi ensilevynsä 21-vuotiaana. Sitä edelsi kuusi­vuotiaana alkanut kitaran­soitto­harrastus, rumpaliksi siirtyminen ja 13-vuotiaana perustettu punkrock-bändi.

Ei tarvetta ironialle

Uransa alussa Laurila kirjoitti paljon pateettisia lauluja. Sittemmin hänen tekstittämisensä on muuttunut ”maltillisemmaksi”, mutta yhdestä Tommi Liimatan teesistä hän on pysytellyt etäällä.

Sen mukaan 2000-luvun suomirokkarit pitävät teksteissään välimatkan sydänvereen ja patetiaan. He ovat mieluummin ironisia kuin vilpittömiä.

Laurila sanoo, ettei tarvitse ironiaa.

– En oikeastaan pelkää, miten ajatuksiani vastaanotetaan. Useinhan ironia on suojautumista joltain. Usein se myös ymmärretään väärin, otetaan nyt vaikka Hectorin Juodaan viinaa -kappale.

Kasetti ja pari levyä

Janne Laurilalla oli pitkään vain kaksi aktiivista yhtyettä: Office Building ja osin samoista soittajista koostuva Tuhlaajapojat. Viime vuosina projektien määrä on kuitenkin lähtenyt kasvuun.

Soololevyn lisäksi Lauriltalta ilmestyy maaliskuussa Nuotiosavua-niminen yhteislevy jazzyhtye Hot Herosin kanssa. Äskettäin häneltä ilmestyi myös kasetti harsh noisea tekevän Savage Gospelin kanssa.

Laurilaa työllistää lisäksi kaksi coverbändiä, joista toinen soittaa Neil Young & Crazy Horsea ja toinen 1950–60-lukujen jazzballadeja.

Pitkä ura yhdessä ainoassa yhtyeessä on nykyään harvinaista.

Myös Tommi Liimatan teorian mukaan 2000-luvun kitararockille on tyypillistä kokoonpanorajojen liudentuminen ja multibändisyys. Ideoita toteutetaan sellaisella kaverikokoonpanolla, joka kullakin hetkellä tuntuu parhaalta, ja uudet bändit kestävät sen minkä kestävät.

Laurila samastuu väitteeseen.

– Tuo rajojen liudentuminen mahdollistaa helpommin mielijohteiden toteuttamisen ja luovan ristipölytyksen. Nyt kun ei ole keikkojakaan, voi olla vaikka joka viikko eri bändi.

Huononnetaan levysoundia

Multibändisyyden lisäksi viidennen polven suomirockia määrittää Liimatan mukaan loputon alagenreytyminen ja reagointi menneisiin musiikkityyleihin.

Mutta toisin kuin analogiajan ”aidot retrobändit”, jotka halusivat levyjensä kuulostavan mahdollisimman selkeiltä, viidennen sukupolven kovalevyrokkarit pyrkivät tarkoituksella huonontamaan levysoundiaan.

Laurilan tuore soololevy äänitettiin puoliksi treenikämpällä, puoliksi muun muassa Räjäyttäjistä tutun Mikko Siltasen – levyn basistin ja toisen tuottajan – työhuoneella. Äänitystilanteen kotikutoisuudesta piti huolen Siltasen läppäri, jossa oli venäläinen bootleg-laturi. Kun sen kytki sähköihin, kaikki laitteet alkoivat surista. Mutta jos sitä ei kytkenyt, akku alkoi nopeasti kuolla.

– Oli tavallaan viehättävää, että niissä sessioissa oli vaan tietty aika, jolloin pystyi äänittämään, kunnes se suriseva laturi piti taas laittaa kiinni koneeseen.

Fiksut päälle etänäkin

Kun Janne Laurila herää aamuisin, hän ulkoiluttaa ensimmäiseksi koiran ja vaihtaa sen jälkeen päälleen ”kaupunkivaatteet”. Hänen ei tarvitsisi, sillä hän tekee etätöitä kotona. Mutta hän haluaa: pukeutuminen ilahduttaa häntä.

Tässä suhteessa Laurila eroaa Liimatan teoriasta, jonka mukaan viidennen sukupolven suomirokkareita yhdistää nuhjuisuuden tai rumuuden estetiikka: kauhtuneet lippalakit ja verkkatakit, joilla ilmaistaan roolia ja asennetta erotuksena soidinunivormuihin.

– Useinhan nuhjuisella estetiikalla pyritään viestittämään, että musiikki on pääasia, eikä siinä ole pinnallista tasoa. Mutta toisaalta musiikki on luonteeltaan sellaista, että siinä on kaikki pinnassa. Se, mitä kuulet on se, mitä siinä on, Laurila sanoo.

Hän kertoo suhtautuvansa pukeutumiseen kuin Miles Davis, joka antoi bändistään kenkää John Coltrainelle, kun tämä kaivoi lavalla nenäänsä kesken Davisin trumpettisoolon.

– Minusta ihan oikein. Jos ihmiset maksavat keikasta, niiden ei tarvitse nähdä mitään nenänkaivamista tai haravointivaatteita.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?