Vanhemmuus näyttäisi olevan suunnilleen 800 metrin juoksu. Tämä kunniakas laji on ollut olympialaisten ohjelmassa jo ensimmäisistä, vuoden 1896 Ateenan kisoista lähtien. Vanhemmuuteen se vertautuu kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että ensimmäiset sata metriä kukin juoksee omalla kaistallaan, jonka jälkeen kaikki tunkevat samalle sisäradalle.
Toinen yhtäläisyys löytyy siitä, että tässä lajissa rata kierretään kaksi kertaa. Onneksi. Jos vanhemmuus olisi kymmenen kilometrin urakka, kaatuilu alkaisi jo hyvissä ajoin ennen kahdettatoista kierrosta. Eikä monikaan meistä ole minkäänlainen Lasse.
Kaksi kierrosta juostavana. Jos takakaarteen katsomon eturivin tuolilla lötköttelee koltiainen hälvehtivässä esimurkkuiässä, sinun ei tarvitse katsella sitä kuin kaksi kertaa ennen kuin pääset puikkimaan pukuhuoneeseen. Eikä minulla ihmisiä vastaan mitään ole. Kirjoitan tässä nyt vain yhdestä sanasta. Ja se sana on kohta.
Kohta tarkoittaa normaali-ihmisen sanastossa substantiivina suhteellisen tarkkarajaista paikkaa, adverbina se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin hetken päästä, pian tai tovin kuluttua. Ja se adverbi tässä kohtaa nyt pännii.
Pian koittaa vappu, ja useimmat meistä tietävät mitä ilmapalloille tapahtuu viikko bileiden jälkeen. Ne tyhjenevät. Usein tämä tapahtuma on salattu. Yhtenä aamuna kumipussit vain lojuvat lattialla tyhjinä kuin poliitikon vaalijuhlapuheet, syytä kertomatta.
Tämän taianomaisen tyhjentämisen leikkivä lapsi osaa. Ruoka on pöydässä ja kattila höyryää. Pyydät lapsenlasta kohteliaasti siirtymään tietsikan viereltä herkkujen äärelle. Hän ei nosta katsettaan koneesta ja sanoo sen sanan – kohta.
Jo samalla hetkellä kuin äänihuulet, tuo kurkunpään kunniakas kudospoimupari sanan muodostavat, sen merkitys tyhjenee.
Lapsi ei tarkoita hetken päästä, pian tai tovin kuluttua. Hän tarkoittaa, että painu pappa puun oksalle siitä mäkättämästä. Mikään ei liikahda. Vain ohimosuoni kokin otsalla.
Nyt kun näitä kohtaamisia on tällä toisella vanhemmuuskierroksella alkanut taas ilmaantua, olen ruvennut suunnittelemaan kostoa. Kun elämäni sekundaattorin stophetki lähestyy, mitäpäs jos muuttaisin kaiken ajallani keräämäni perintöomaisuuden rahaksi ja piilottaisin säkin huolellisesti metsään. Salaiseen paikkaan.
Sitten kun lapset ja lapsenlapset ovat kokoontuneet kasisataseni maaliviivoilla kuolinvuoteeni äärelle, ja herttaisesti kyselevät, että nyt kun papasta aika jättää, niin nyt olisi sopiva hetki lausua ne merkittävät viimeiset virkkeet, jotka sisältävät myös tiedon perinnön piilopaikasta, tähdentäen kohta-sanan substantiivimerkitystä. Niin mitä jos vastaisinkin adverbilla?
Kirjoittaja on Pispalassa asuva sanataiteilija.