Miksi Tampereesta on tullut niin merkittävä teatterikaupunki? Miksi siellä on väkilukuun suhteutettuna syntynyt enemmän teatterilaisia kuin muualla, miksi siellä on käyty enemmän teatterissa kuin muualla? (Lukuun ottamatta joitain vuosia 1950-luvulla, jolloin suhteellinen katsojaennätys siirtyi Joensuuhun. Ai niin, mutta Joensuussa olikin tamperelainen teatterinjohtaja Rauli Lehtonen!)
Tällaisiin kysymyksiin on jo vuosikymmeniä sitten vastattu viittailemalla siihen, että Tampereella on koululaisia aktiivisesti viety teatteriin. Innostus on syttynyt paljolti sitäkin kautta.
Itse asiassa Tampereella ilmeni intoa saada lapsia teatteriin jo 1800-luvun puolella, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin tarkemmin. Tällä kertaa kuitenkin hieman ihmettelisin, miksi tamperelaisten lempilapsen teatterin historiassa nimenomaan lapsiteatteri on sittenkin jäänyt paljolti lapsipuolen asemaan. Sen tekijöitä on syrjitty avustuksissa eikä kiinteitä, kunnon tilojatoiminnalle ole tahtonut löytyä.
Muistelkaamme vaikka aikaa, jolloin Tampereen Työväen Teatteri oli saamassa uuden upean päänäyttämön ja sen pääjohtaja Simo Tavaste keksi suunnitelman perustaa lastenteatterin vanhalle päänäyttämölle, joka sittemmin sai nimen Eino Salmelaisen näyttämö.
Syöttiin tarttui Eino Salmelaisen kummipoika Esko Juhani Raipia (1946-2022) taistelutoverinsa Tapio Juhani Parkkisen (s. 1943) kanssa. Tällä kaksikolla riitti osaamista, kokemusta ja energiaa viedä teatteri heti ensi kaudellaan 1985–1986 hämmästyttävän hyvään 82 000 katsojamäärään.
Mutta kaksikon, joka oli ottanut suuria henkilökohtaisia riskejä ja jopa tehnyt omakohtaisia taloudellisia uhrauksia hankkeen hyväksi, vauhtia alettiin jarrutella. Jo luvattua kaupungin avustusta ei tullutkaan ja teatterin hallitus torppaili poikien ohjelmistosuunnittelua niin paljon, että nämä pian jättivät koko teatterin sikseen.
Tämänkin jälkeen vasta vuonna 2012 virallisesti lopetettu Teatteri 2000 toki sai, useimpien johtajien luotsauksessa ja paikasta toiseen hankalasti siirtyillen, hyviä esityksiä aikaan, mutta alituinen epävarmuus verotti kovasti toimintaedellytyksiä.
Mutta kaksikko ei lannistunut, vaan 1991 siirtyi uuteen, entistä haasteellisempaan yritykseen: syntyi Suomen teatterihistoriassa varsin ainutlaatuinen, mutta ensin mitä suurimpia esteitä ja avustusten myöntämättömyyttä kokenut hanke nimeltään Tampereen Komediateatteri.
Sieltäpä sitä jo pitkään olemme löytäneet runsain mitoin hyvää lastenteatteria ja muunkinlaista kiinnostavaa ohjelmistoa.
Esko Raipia toi lapsuuteni kotiin lahjoja joulupukkina. Pukin pajahan Lapissa.
Nykyään löydän hyviä teatteriesityksiä lahjaksi itselleni Komediateatterin osoitteesta Lapintie 3.
Kirjoittaja kertoo Teatterimuseon kuulumisia.