Munkkivuoresta muistoissa Satamakadun lapsilössiin

21.11. 9:23

Katson televisiosta Jani Volasen ohjaamaa sarjaa Munkkivuori. Pysäyttelen kuvaa, jotta voin antaa ohjelman synnyttämien muistojen lävähtää kunnolla mieleeni. Miten tärkeää työtä sarjan ideoineet Pirjo Lonka, Volanen ja työryhmä ovatkaan tehneet tallentaessaan neli- ja viisikymppisten kaupunkilaisten lapsuutta.

Tapahtumat voisi mielessään sijoittaa myös Tampereelle. On koskettavaa katsoa kymmenien vuosien taakse, kuulla tutut hokemat, nähdä jokaisessa lapsilaumassa vaikuttaneet tyypit ja yhteisöllisyys.

Palaan mielessäni Satamakadun lapsilössiin, asvaltin raosta kasvavaan voikukkaan, räpätteihin, keinusta hyppimiseen ja siihen, mistä kaikesta lapsia varoiteltiin.

Rappurallia ei saanut kolistaa, portaissa ei voinut juosta, ikkunoista ei sopinut kurkotella ja pyörävarastoon oli asiattomilta pääsy kielletty. Hämeenpuistossa sai varoa namusetiä ja Alkon paperipusseista ryypiskelevät puistojuopot piti kiertää kaukaa, vaikka he niin kiehtovia kaupunkilegendoja kertoivatkin.

Jätskitikulla pääsi kuitenkin murtautumaan ulkovarastoon, Erja tiesi reitin katolle ja Pasi opasti talonmiehen lehtikätkölle. Porttikongin kaltereiden raosta luikahdettiin karkuun ja käytiin ruinaamassa Minnan mummulta Amurista viinakarkkeja ja pennejä papatteihin. Kotimatkalla uitiin tietenkin kahluualtaassa.

Monilla lapsista oli laiska silmä teipattu rilleistä umpeen, hampaat sikin sokin, avain kaulassa kengännauhassa ja padan muotoon saksittu tukka. Metelöinnistä, pienempien kiusaamisesta ja vanhempien vaklaamisesta seurasi ilman muuta sapiskaa.

Naapurin paplaripäinen muija saattoi yhtäkkiä tukistaa, jos mukulat kaipasivat ojentamista. Joskus luunappi läsähti otsaan ihan vaan varmuuden vuoksi.

Äite tuu ikkunaan!

Elettiin aikoja, jolloin televisiosta näkyi iltapäivisin lumisadetta ja rappukäytävissä löyhähtivät silakkaloota ja läskisoosi. Pihoilla kaikui mattojen tamppauksen ääni, kiertävät harjakauppiaat houkuttelivat ostoksille haitarinsoitollaan, nurmikkoja ei tallattu ja tuuletusparvekkeet notkuivat tikkitäkkejä.

Roskiksessa torkkui Pena ja Pynsältä veneiden alta saattoi löytää heikäläisiä lisää. Parkkiksella lapset pelasivat persmattia, kymmentä tikkua laudalla, rönttöä, pistettä ja tervapataa. Pernakattila nostettiin viideltä pöytään ja pihalla kinuttiin lisäaikaa leikeille kurkku suorana kiljuen: ”Äite tuu ikkunaan!”

Tänään keskustan pihat ovat hiljaisia. Onneksi on kuitenkin teoksia, joiden avulla lapsuuden maisemiin voi jälleen kirmata puukengät jaloissaan, rappurallia komeasti kilisyttäen.

Kirjoittaja on Satamakadun kasvatti, toimittaja ja psykoterapeutti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut