Pynsällä kärpänen, mummu ja karvaooppeli ovat vielä arvossaan

12.8. 14:00

Mummuissa ja vanhoissa hevosissa on paljon samaa. Ne ovat kauniita, viisaita ja työpäivänsä tehneitä. Silti ne nousevat aina uuteen aamuun tarmokkaina ja uteliaina. Ne huokuvat turvaa, visua tietämystä ja elämän jatkuvuutta. Niiden askeleet ovat harkitut, kylki kutsuva ja sydän uljas.

Tänä suvena olen rampannut Pyynikillä kesäteatteriterapiassa. Muutamia työhevosia omistaneena en ole voinut olla itkemättä pyörivän katsomon syleilyssä, lämpimästi hyrisevän ihmisjoukon keskellä. Ensimmäinen poru tulee heti näytelmän alkupuolella ja toinen kurkkua kuristava liikutus lopussa. Työhevonen ja mummu, se on pettämätön yhdistelmä herkistymiselle.

Ja onhan Sirkku Peltolan ikuistaman Kotalan perheen eloa seuratessa saanut myös hörähdellä. On ollut helpottavaa kävellä kesäteatterin katsomoon ja humahtaa lapsuuden mummulan mielenmaisemaan. Siihen, jossa karvaooppeli, kärpänen, töröhampaat ja naapurin nelisilmä-noppe olivat vielä arvossaan.

Suomen hevosen heinäkuisessa ensi-illassa jäin hieman epäilevälle kannalle Mari Turusen mummusta. Olin niin kiintynyt aikaisempaan sisäteatteriversion Äiteen, Maria Arosta huokuvaan nokkeluuteen ja lämpöön, että minun oli vaikea hyväksyä uutta isoäitiä. Suven myötä Turusen Äite kuitenkin kasvoi aivan huikeaksi matroonaksi, kulmikkaaksi kaikkitietäväksi suunpieksijäksi, näytelmän tähtiotsaiseksi suomenhevostammaksi.

Ja hyvin vetivät muutkin näyttelijät. Miia Selin ja Petra Ahola teinityttöinä, Aimo Räsänen Kain tutussa hahmossa. Lassin (Juhani Laitala) monologi lannanluonnin raportoinnista kouraisi syvältä ja uusperheellisten (Teija Auvinen) kiemurat huvittivat. Ja verkkareissaan haalistunut Aili Kotala (Tuire Salenius), keski-ikäinen haaveilija äitensä sortovallan alla, hänestä sai aina outoa voimaa.

Jo vuosia sitten näytelmän kantaesityksen aikaan Aili sysäsi minutkin sauvakävelemään ja mutisemaan entisen laitosompelijan repliikkejä sopivissa kohdin, lähinnä silloin kun perhe-elämä potutti.

Ajatuksella tehty teatteri kestää aikaa ja pysäyttää hetken. Se kohottaa mielialaa, palauttaa tunteikkaita muistoja, luo oivalluksia, lohtua ja yhteyttä ihmisten välille. Teatterin lumo lievittää yksinäisyyttä, kipua ja pelkoja sekä antaa arjen dialogille syvyyden. Tässä vaiheessa elokuuta monilla meistä on jo uuden lukuvuoden hutkeet meneillään, mutta vielä voi ehtiä kesäteatteriin. Ja syksyn myötä Tampereella on jälleen paljon sisintä puhdistavaa ja virkistävää teatteriterapiaa tarjolla.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut