Paranin koronasta ja sen jälkeen lähdin kaupungille

5.3. 12:00

Minä tein sen. Matkustin. Vielä edellisenä ilta meinasin perua koko reissun, vaikka laukut olivat pakattuina eteisessä ja lenkkarit odottamassa kesää niiden vieressä.

Koronatilanne oli huono täällä ja samanlainen kohteessa. Lapsi tokaisi ahdistukseni keskelle: ”Ei me mitään viruksia saada, lopeta äiti tuo vatvominen.” Ja minä lopetin.

Aamuinen lentokenttä oli aivan liian täynnä. Lentokoneessa ilma oli ahdistusta ja mikrobeja pullollaan. Olin varma, että kuolen ja löydän itseni pussiin lastattuna paluumatkalla ruumasta. En kuitenkaan kuollut, vaikka raotin maskia litkiäkseni valkoviiniä pienestä pullosta ja työntääkseni vaivihkaa munakasta suuhuni.

Sen sijaan olin taivaassa. Se kirkas valo, kun verhot avattiin, oli jotakin ihmeellistä. Ystävälliset katseet ja sanat paikallisilta saivat oloni helpottumaan. Kaikki oli hoidettu hyvin, ja ohjeita noudatettiin tarkasti. Vähitellen hartiat putosivat alas.

Vastassa oli suolainen tuuli ja suolainen vesi. Kalat uivat katsomaan, kuka tuli rannalle. Kotiloiden piirtämät reitit laskuveden aikaan hiekassa olivat kuin jumalten siveltimestä. Hiljaisuus ja aurinko hoitivat. Lapsen mietteet, ettei tässä ole mitään pelättävää, tuntuivat viisailta.

Eihän se koko ajan näin auvoista ollut. Kun katsoin lasta nuolaisemassa respan kaidetta, näin hänet jo sisimmässäni letkuissa vieraan maan sairaalassa tai suljettuna karanteenihotelliin. Tiuskin ja tivasin: ”Ei saa koskea, miksi koskit?” Mutta hän koski silti, suorastaan syleili koko maailmaa. Ja niin syleilin minäkin: elämää, valoa ja aurinkoa.

Kuuntelin kielten sekamelskaa ja kyyhkyjen kujerrusta. Ihmettelin paksuja aloen lehtiä ja värikkäitä ihmeköynnöksiä, jotka nousivat mustasta maasta. Helpotus virtasi lävitseni työntäen pelkoa päivä päivältä kauemmaksi. Valon ja pimeän oikea vaihtelu, niin kuin evoluutio on sen meihin tarkoittanut, aiheutti syvän väsymyksen ja helpon unen.

Ja sitten lopulta kotimatka: pitkä, venynyt ja mutkainen. Huono keli ja väsymys ja likapyykkikasat. Palasin ihan matkustamossa, hieman vapautuneemmin litkin jo viiniä maskin takaa. Viikko töissä ja tartunta oli jo taskussa. Voi miten iloinen olin siitäkin, kun testiin piirtyi kaksi viivaa. Pelko olisi nyt ohi, pahin oli tapahtunut. Olin saanut rokotukset ja nyt vielä tartunnan, se olisi nyt tässä. Tämä olisi nyt itseni kohdalta loppu ja alku. Lapsi oli myös turvallisesti kainalossa virallisella koronasohvalla.

Se helpotus, että enää ei tarvitse ehkä pelätä, oli niin suurta. Olisin halunnut mennä huutamaan kallioille ja kukkuloille, että katsokaa, minulla on korona ja olen onnellinen. Eihän siitä saa iloita, mutta iloitsin silti.

Kun olin parantunut, lähdin kaupungille Rakkaani kanssa, käsi kädessä: Torniin ja Salsalladaan, Paappaan ja Teerenpeliin. Sitten menin vesiliukumäkeen lapsen kanssa, monta kertaa, käsi kädessä. Pelko oli poissa ja elämä edessä. Uskaltaisikohan siihen uskoa?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut