Suomi ikääntyy nopeammin kuin muut EU-maat: vuonna 2020 olemme Euroopan vanhin kansa. Jokainen vuosi tuo elinajan lisäystä kolme kuukautta.

Poliittista päätöksentekoa kuunnellessa tuntuu, että yhteiskunnan rahanpuute on juuri ikääntyneitten syytä. Pitkää ikää on haluttu, muttei vanhuutta. Olen nähnyt vanhuspalvelujen tilannetta jo neljällä eri vuosikymmenellä ja tehnyt väitöstyöni niiden laadusta. Aina kun on puhuttu vanhusten palvelutarpeista, on huudettu rahan vähyyttä.

Omituinen on myös seuraava yhtälö: yli 65-vuotiaita on jo yli miljoona, mutta silti valtio aikoo säästää vanhuspalveluista ensi vuosikymmenellä joka vuosi lähes miljardi euroa.

NHG:n selvityksen mukaan tähän aiotaan päästä korvaamalla esimerkiksi ympärivuorokautisen hoivan palveluita ”kotihoivalla”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vanhukset asuisivat omissa pikkuasunnoissaan, joissa hoitajat kävisivät huolehtimassa esimerkiksi lääkkeet.

Sote-uudistus pelisääntöineen on levällään, mutta sote-markkinat ovat käyneet kuumina jo reilun kymmenen vuoden ajan. Terveystalo, Mehiläinen, Attendo ja Pihlajalinna ovat ostaneet lääkäri- ja hammaslääkäriasemia ja klinikoita, vanhusten ja muistisairaiden hoitokoteja, sekä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien palveluita. Yrityskaupat ovat tehneet uusia miljonäärejä.

Kuntien sote-kiinteistöjä on alennettu huutokaupattaviksi, ja moni kunta on sortunut myös myymään niitä sote-jäteille menettäen mahdollisuudet säilyttää palvelujen tuotannossa minkään sortin itsenäisyyttä. Kovin on lyhytnäköistä.

Kunnat ovat vielä tässä vaiheessa voineet poimia rusinat pullista kilpailuttamalla armottomasti vanhuspalveluja, mutta näkymät jatkoon eivät välttämättä ole kuntien kukkaroa hiveleviä. Pian viimeisetkin pk-yritykset tupsahtavat jättien syliin. Silloin on pelikenttä aivan uudessa tilanteessa, ja isot jätit voivatkin sopia aluejaosta ja myös tuottajahinnoista. Siinä vaiheessa kuntien on turha kitistä hinnoista: ainakin monikansallisten yritysten on taottava omistajilleen kunnon tuotot.

Kotona asuu entistä huonokuntoisempia ja muistisairaita ihmisiä jopa yksinään. Osa on niin huonokuntoisia, ettei heidän paikkansa olisi enää missään tapauksessa koti, mutta ympärivuorokautisen hoivan paikkoja on liian vähän, eikä niihin pääsy ole yksiselitteistä.

Vanhuspalvelujen kurjistuminen on ollut nähtävissä jo useita vuosia, mutta maan hallitus ja muut päätöksentekijät ovat ummistaneet silmänsä. Siinä eivät ole auttaneet vanhuspalvelulaki, neljä laatusuositusta eivätkä ministeriön kärkihankkeet. Suomessa vanhuspalvelujen henkilöstömäärä on Pohjoismaiden alhaisin ja mitoituksen laskentapakin omanlaisensa.

Aallonpohja on nyt saavutettu: on hyväksyttävä kylmä totuus, että vanhuspalveluihin on resursoitava. Työ ja laatu tarvitsevat tekijänsä, vaikkakaan henkilöstömäärän niukkuus ei selitäkään kaikkia vanhustyön nykyongelmia.