Väestömme vanhenee ja kantaväestö vähenee. Syntyvyys on vajonnut kaikkien aikojen alhaisimmalle tasolle, sillä syntyneitä oli viime vuonna Suomessa noin 45 000, kun vielä vuonna 2010 syntyneitä oli yli 60 000. Kymmenen vuoden ajan kuolleita on ollut enemmän kuin syntyneitä. Työikäisten määrä on 2010–2020 vähentynyt noin 135 000:lla. Vuonna 1987 ei-työikäisiä ihmisiä oli 50 sataa työikäistä kohden, 2020 jo 63 ja ennuste vuodelle 2030 on 70.
Maallikkokin pystyy toteamaan luvuista, että syntyvyyden lisääminen ja työurien pidentäminen hyvinkin onnistuessaan eivät riitä alkuunkaan kattamaan työvoiman tarvettamme, jos aiomme välttää hyvinvointimme hitaan mutta sitä varmemman näivettymisen. Vain perussuomalaisiin luvut eivät vaikuta. Puheenjohtaja Riikka Purra on todennut: ”Työperäinen maahanmuutto ei ole vastaus mihinkään Suomen ongelmaan.” Väkiluvun huolestuttava kehityskään ei Purraa hetkauta: ”Sitten meidän tulee sopeutua siihen, että suomalaisen määrä vähenee.”
Ennen vaaleja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on puhunut maahanmuutosta suorastaan mahtipontisesti: ”Seuraavan hallituksen pitää aivan ensi töikseen saada kuntoon kansainvälinen rekrytointi. Se onnistuu, kunhan nykyistäkin laajemmin tunnustetaan, että Suomeen on pakko saada erittäin paljon työperäisiä maahanmuuttajia.”
Hallitusneuvotteluista kantautuvista tiedoista saa sen kuvan, että Orvon uho maahanmuutosta ”kansakunnan kohtalonkysymyksenä” on sammunut kokoomuksen hallitus- ja Orvon pääministeriyshinkuun. Olemmeko todistamassa politiikan aikakirjoihimme jäävää takinkääntöä, jossa ”kansakuntamme kohtalonkysymys” myydään hallitusneuvotteluissa ”kolmestakymmenestä hopearahasta”?
Paavo Lintula
kauppatieteiden tohtori, Tampere
