Vaalien alla puolueiden puheenjohtajat ovat käyneet kilpailua siitä, kuka esittää kaikkein kohtuuttomimmat koulutuspoliittiset tavoitteet. Kokoomus ja vasemmistoliitto vaativat korkeakoulutusasteen nostamista viiteenkymmeneen prosenttiin, demarit ovat puhuneet jopa kuudestakymmenestä. Huolissaan ollaan siitä, ettei tavoitteisiin välttämättä päästä vielä vuonna 2030.
Taloustieteeseen perehtymätönkin ymmärtää, että tarjonnan lisääminen kysynnän pysyessä samana laskee tarjottavan asian arvoa. Mikäli tämä on päättäjiemmekin tiedossa, täytynee heidän olettaa korkeakoulutetun työvoiman tarpeen kasvavan tulevaisuudessa, sikäli kuin korkeakoulututkintojen inflaatio ei ole heidän tavoitteenaan.
Tälle premissille on kuitenkin vaikea nähdä perusteita, kun työvoimapula näyttää koskevan pikemminkin suorittavaa työtä. Korkeakoulutettua työvoimaa tarvittaisiin kyllä lisää muun muassa hoitoalalle, mutta yleinen korkeakoulutusasteen nostaminen ei ole täsmäratkaisu toimialakohtaiseen tekijäpulaan.
Korkeakouluissa nimittäin opiskellaan vaikka mitä. Allekirjoittanut opiskelee kieliä Tampereen yliopistossa, Tampereen ammattikorkeakoulussa taas on kokeiltu jopa influencer-koulutuksen tarjoamista. Ensin mainitun osaamisen tarpeelle ei ole nähtävissä kasvua, viimeksi mainitulle taas ei ole koskaan tarvetta ollutkaan.
Massojen työntäminen korkeakouluihin ei laske tutkintojen arvoa pelkästään lisääntyneen tarjonnan kautta. Akateemista menestystä suuresti ennakoiva älykkyys jakautuu väestön keskuuteen Gaussin käyrän mukaisesti, joten korkeakoulutusasteen nostamiseen tähtäävät toimet johtavat väistämättä entistä matalampaan älykkyyden keskiarvoon koulutettavassa joukossa. Jotta tavoitteessa eli tutkintomäärien lisäämisessä onnistutaan, on tutkintojen vaatimuksista luultavasti tingittävä.
Myrkkyä tällainen kehitys on erityisesti yliopistotutkinnoille. Siinä missä insinöörin tai sairaanhoitajan tutkinto on merkki tietyistä konkreettisista taidoista, perustuu yliopistotutkintojen arvo ennen kaikkea niiden merkitykseen laadun takeina. Yliopistotutkinto on arvokas siksi, että harvat pääsevät yliopistoon ja vielä harvemmat valmistuvat niistä; yliopiston leimaama paperi osoittaa haltijansa oppimiskykyiseksi ja täten oivalliseksi jokapaikanhöyläksi.
Todellisuudessa yliopistotutkinnoilla ei tosin pitkään aikaan ole ollut tuollaista arvoa. Suomi on ollut massayliopistojen maa jo kuusikymmentä vuotta, joten kortistot ovat pullollaan filosofian maistereita. Hyvätkään paperit eivät auta, jos ne ovat humanistiselta alalta, sillä CV:tä vilkaistuaan työnantaja ei halua tietää enempää.
Tilanteen korjaamiseksi humanisteista tulisi tehdä harvinaisia. Aloituspaikkoja tulisi vähentää merkittävästi, jotta koulutukseen valituilla olisi mahdollisuus menestyä. Vapautuvat resurssit tulisi kohdistaa surkeassa tilassa olevaan ammatilliseen koulutukseen; Suomi tarvitsee tekijöitä, meitä mietiskelijöitä riittää pienempikin määrä.
Janne Kröger
HuK, Tampere
