Millaisena näet lapsesi tulevaisuuden? Se on kysymys, jonka esitän työssäni lastenpsykiatrialla vanhemmille. Lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhde on tässä kohtaa jo usein ajautunut negatiiviselle kehälle, lapsen oireilu on hyvin voimakasta ja perhe on uupuneena kulkenut läpi sekavan palveluverkoston. On välttämätöntä käydä keskustelua aikuisten vastuusta suunnan muutokselle, mutta itsekseen hädässä olevat ei siihen pysty.
On suuri voimavara osata hakea apua, silloin kun ei omin voimin selvitä. Mitä nämä perheet sitten tarvitsevat? Vanhempia on autettava kurkistamaan lapsen oireilun taakse, sinne missä lapsen tarve huolenpidolle, lohdutukselle ja itseään vahvemman aikuisen turvalliselle läsnäololle piileskelee. Näissä tilanteissa on tärkeintä luoda toiveikkuutta ja kertoa kulkevansa vierellä, kunnes tilanne helpottaa – etsien yhteistä ymmärrystä ja uskaltaen ohjata perhettä oikealle polulle vahvistaen hyvää ja opettaen uusia taitoja.
Tarvitaan joku, joka pysähtyy juuri tämän perheen tilanteeseen, kokoaa tarvittavan turvaverkon ja vahvistaa myönteisellä palautteella jokaista, joka yrittää osallistua muutokseen.
Entä millaisena sinä näet Suomen tulevaisuuden? Tämä kysymys tulee nostaa keskusteluun eduskuntavaalien alla ja miettiä millaista hyvinvointipolitiikkaa tarvitsemme? Mielestäni yksilökeskeisyyden ajasta olisi syytä siirtyä yhteisöllisempään suuntaan ja fokus yksilön korjaamisesta tulisi siirtää ennaltaehkäisyyn sekä lasten ja nuorten elinolosuhteiden vakauttamiseen. Kuten elämän kriiseissä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa tarvitaan ennen kaikkea toiveikkuutta.
Toiveikkuutta synnyttäisi yhdessä laadittu hyvinvointistrategia siitä, miten turvattomuuteen vastattaisiin huolenpidolla, terveysongelmiin ja -huoliin saisi mutkattomasti tutkittua, tehokasta hoitoa lähipalveluista ja syrjäytymisuhkaan vastattaisiin ihmisen pystyvyyden kokemusta vahvistamalla osallistamisen kautta.
Tavalliset ihmiset pitää saada mukaan päätöksentekoon ja jokainen tulee pitää tasavertaisena mukana tässä yhteiskunnassa. Tarvitaan keskustelua onnistumisista ja kertomuksia niistä kohdista ihmisten elämässä, kun on ollut suistumassa epätoivoon ja saanut apua. Mikä on ollut vaikuttavaa, mitä pitäisi lisätä?
Ei ole yhdentekevää, mitä me aikuiset tulevaisuudesta ajattelemme, eikä se, millä silmin me tämän maan lapsia katsomme. Pahimmillaan tai parhaimmillaan siitä tulee itseään toteuttava ennuste.
Emilia Vuorinen
sairaanhoitaja AMK, Theraplay-vuorovaikutusterapeutti, psykoterapeuttikoulutettava, kansanedustajaehdokas (liik.), Nokia
