Myanmarissa eletään karua arkea väkivallan, nälänhädän ja demokratiavajeen kurimuksessa. Maa on suistunut kaksi vuotta sitten tapahtuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen täyteen sekasortoon. Vaikka konflikti on pudonnut uutisvirrasta, mielenosoituksia demokratian puolesta tukahdutetaan edelleen väkivaltaisesti, ja edelleen kansa nostaa henkensä uhalla päätään vapauden puolesta.
Sotatoimet iskevät erityisen raskaasti kouluihin, opetukseen ja myanmarilaisiin lapsiin, joita on peräti neljännes kansalaisista. Esimerkiksi Kayahin osavaltiossa arvioidaan, ettei yli 90 prosenttia lapsista ole päässyt kouluun, ensin koronan, nyt sotilasjuntan toimien takia. Arviolta yhteensä yli kahdeksan miljoonaa kouluikäistä lasta on menettänyt yli kaksi vuotta koulunkäynnistään. Myanmarilaiset opettajat etnisillä alueilla muistuttavat, että heidän isovanhempansa eivät koskaan päässet kouluun – ja nyt sama on tapahtumassa heidän lapsilleen.
Iskuista kouluja kohtaan raportoidaan jatkuvasti, ja siksi kouluihin uskaltautuneet lapset opetetaan suojautumaan, kun hävittäjäkoneet lähestyvät tai tykkituli alkaa. Monien koulujen ympäristöstä on löytynyt miinoja. Opettajat yrittävät järjestää maan sisäisten pakolaislasten koulunkäyntiä missä vain mahdollista, aina kirkoista bambukatoksiin.
Suurella osalla kansasta ei ole enää luottamusta valtion kouluihin, ja siksi perheet hakeutuvat etnisten ryhmien kouluihin. Kun vanhan hallinnon koulut avautuivat Myanmarin juntan alaisuudessa viime kesänä, ainoastaan kymmenesosa koululaisista ilmoittautui oppilaiksi, ja 100 000 opettajaa meni lakkoon. Opettajat ovat hallinnon mustalla listalla pidätysuhan alla, ja siksi heidän on käytännössä pakko paeta. He päätyvät usein maansisäisten pakolaisten leireille, joilla monet heistä opettavat vapaaehtoistyönä lapsia.
Näiden syrjäseuduilla sijaitsevien epävirallisten koulujen tukeminen on haastavaa ja vaatii avunantajilta joustavuutta. Koulujen ja opettajien tukemiseen tarvittavat varat ja opiskelumateriaalit pitää usein toimittaa kävelemällä useita päiviä viidakon läpi. Matkalla on väisteltävä armeijaa. Opettajia on pidätetty ja hävinnyt saman tien.
Myanmarin hallinto haluaa kontrolloida humanitaarisen avun jakelua ja koulujen tukemista, mikä tuo eteen ison eettisen kysymyksen: miten tehdä yhteistyötä hallinnon kanssa, joka rajoittaa avun perillepääsyä?
Pakolaisleirien koulut ovat täysin riippuvaisia vapaaehtoisesta työvoimasta. Myanmarin maanpaossa oleva varjohallitus National Unity Government on rakentanut omaa koulutusjärjestelmää vastapainoksi hallituksen kouluille, jotta maan sadat tuhannet pakolaislapset pääsisivät kouluun.
Pakolaiskouluissa opettavat opettajat pitävät velvollisuutena palvella yhteisöjään. Usein oma henki on vaarassa, mutta mielivallalle ei haluta antaa periksi. Opettajien toiveena on, että muu maailma kuulisi heidän tilanteestaan ja painostaisi Myanmarin sotilasjunttaa tehokkaammin. Käytännöllisenä tukena on tullut pyyntö lopettaa polttoaineen myynti Myanmarin armeijalle.
Vaikka monilla pakolaisleireillä eri puolilla maailmaa pystytään tukemaan näyttävästikin lasten ja nuorten koulunkäyntiä isojen avustusjärjestöjen toimesta, Myanmarissa se ei onnistu. Tietyt paikalliset järjestöt voivat toimittaa avun perille, mutta he eivät voi tehdä sitä näkyvästi turvallisuussyistä. Monet niistä toimivat naapurimaista käsin ja näiden maiden turvallisuuspalvelut katsovat sormien läpi, jos työ ei vain nouse otsikoihin. Sama koskee muuta humanitaarista apua. Työtä pitäisi tehdä, mutta sitä ei saisi hehkuttaa mediassa. Usein järjestölle tästä tulee iso haaste, koska rahan hankkimiseksi avustustyöstä pitäisi pystyä kertomaan näkyvästi.
Kansainvälisen yhteisön tulisi tehdä parhaansa, jotta paine väkivallan lopettamiseen kasvaisi Myanmarissa. Samalla koulutuksen haasteisiin tulisi luoda joustavia ja luovia keinoja, ettei uusi sukupolvi menettäisi mahdollisuutta opiskeluun.
Nykyinen kehityspolitiikan iskusana, niin sanottu kolmoisneksus-lähestymistapa tarjoaisi humanitaarisen avun, kehitysyhteistyön ja rauhantyön sujuvan toteuttamisen rinnakkain, kunhan sen rahoitusmallit saadaan toimimaan. Rahoituksen tulisi olla joustavaa niin, että samalla kun toimitetaan humanitaarista apua, voitaisiin tukea pitkän ajan kehitystä koulutuksessa sekä panostaa rauhantyöhön.
Talvi pahentaa nälänhätää hintojen noustessa, ja yhä useampi lapsi menee nälkäisenä kouluun – jos koulu on olemassa.
Elizabeth Mimar
johtaja, Seh Theh Foundation. Järjestö pitää yllä kouluja maansisäisten pakolaisten leireillä Kayahin osavaltiossa Myanmarissa
Olli Pitkänen
aluejohtaja, Etelä- ja Kaakkois-Aasia, Suomen Lähetysseura. Lähetysseura on tehnyt rauhantyötä Myanmarissa vuodesta 2012.
