Olipa kyseessä Sanna Marinin visio nelipäiväisestä työviikosta tai Maria Ohisalon ajatus 1500 euron palkasta yhdistettynä perustuloon, on reaktio aina sama: riennämme kuorossa kertomaan tuhat syytä, miksei ehdotuksissa ole järkeä.
Meidän pitäisi pikemminkin vaalia ja nostaa visioita. Suhtautua niihin tutkivalla uteliaisuudella.
Ilman visioita päätöksenteolta nimittäin katoaa suunta, ja silloin tyydytään lähinnä pyrkimään pois ongelmista. Hallintotieteen emeritusprofessori Risto Harisalo nimeää kirjassaan Organisaatioteoriat tällaisen päätöksenteon osuvasti ”juopon hoiperteluksi”.
Tällaiselle päätöksenteolle tyypillistä on, että tehdyt päätökset ja niistä seuraavat muutokset ovat pieniä. Edetään samaan suuntaan, koska poikkeamiselle ei nähdä perusteita. Tyydytään korjaamaan, eikä pureuduta juurisyihin. Toimitaan vasta sitten, kun on välttämätöntä. Ylipäätään liikutaan ongelmista poispäin sen sijaan, että ratkaistaisiin niitä.
Kuulostaako tutulta? Kun kaikki uudet visiot ammutaan järjestelmällisesti alas, päädytään poliittisessa päätöksenteossa juuri tällaiseen hoiperteluun. Isoja uudistuksia ei enää saada aikaiseksi.
Poliittinen järjestelmämme ei ole onnistunut vuosiin synnyttämään suuria yhteisiä visioita ja niiden mukaisia suuria uudistuksia. Kärsimme visiottomuuden krapulasta samalla, kun taantuma jo kolkuttaa ovella.
Entä jos nyt eduskuntavaaleissa luopuisimme visiovihamielisyydestä ja ryhtyisimme kirittämään ehdokkaiden ja puolueiden visioita tulevaisuuden Suomesta? Meillä kaikilla kansanedustajien tulevina työnantajina on tähän täysi oikeus!
Niko Pikkuaho
viestintäpäällikkö, Duunitori
