Kun vastasyntyneen ensimmäinen lääke on morfiini, vieressä kokee syvää nöyryyttä, ihailua ja kiitollisuutta

Kunpa kukaan ei pitäisi lapsia eriarvoisena, kirjoittaa Maija Karvonen.

21.12.2022 17:15

”Onnea silti.” ”No, parempi kuin ei lasta ollenkaan.” ”Oho, tommonen.” ”No, jokaisella on taakkansa elämässä kannettavana.”

Tässä toivotuksia, joita tuoreina vanhempina kuulimme. Näin sanottiin suloiselle silkkiposkelle, joka hengitti ja havainnoi ympäristöään totisella voimalla, hymyili huoneen valaisevaa kokovartalohymyä sekä katsoi suoraan kohti maailmankaikkeuden rauha, syvyys ja viisaus mustikkasilmissään.

Viime viikolla Yle uutisoi erityislasten julkisilla paikoilla kohtaamasta epäasiallisesta käytöksestä, joka nousi esiin sen teettämässä kyselyssä. Tällaisissa tapauksissa kyse on todennäköisesti ajattelemattomuudesta, kun ei ole ajatellut, ennakkoluuloista, kun luulee osaavansa ennustaa sekä tietämättömyydestä, kun ei tiedä, miten monenlaisia ihmistarinoita täällä on. Ja ikävä kyllä, arvottaa toisenlaisen tarinan toista paremmaksi. Yhden tavoittelemisen arvoiseksi, toisen vältettäväksi.

Kun vastasyntyneen ensimmäinen lääke on morfiini ja hauiksessa kiiltelee noin kahden senttimetrin levyinen verenpainemittarin mansetti, vieressä kokee syvää nöyryyttä, ihailua ja kiitollisuutta.

Kahden päivän ikäinen on suoriutunut voittajana jo suurista koettelemuksista. Kunpa jokainen hänen kohtaamansa ihminen ymmärtäisi sen. Kunpa hänen tielleen ei kukaan ikinä asettaisi turhia esteitä ennakkoluuloissaan ja tyhmyyksissään. Kunpa kukaan ei pitäisi eriarvoisena.

Kun lapsen terveys kyseenalaistetaan, sitä huomaakin, mikä kaikki pienessä kehossa toimii täydellisesti. En minä toki kaikkea huomaa, ja nuo kommentoijat vielä vähemmän. He eivät tunnu ymmärtävän, että kyseessä on täydellinen ihmislapsi. Niin kuin jokainen syntyvä vauva on. Eikö silloin kuuluisi sanoa vaikka onnea? Ilman kysymysmerkkiä, tietenkin.

Kuulimme noita kysymysmerkillä asetettuja onnitteluja myös.

Usein pohdin, sanotaanko ”onnea” siksi, että toivotaan toiselle parasta onnea matkaan, vai siksi, että todetaan hänen saavuttaneen jotain onnellisuutta tuovaa tai tavoittelemisen arvoista. Jälkimmäisen merkityksen vuoksi moni varmaan epäröi käyttää lausetta vapain mielin erityislapsen kohdalla.

Eräs down-pojan isä sanoi meille raskausaikana meidän olevan onnekkaita, kun saamme erityislapsen. ”I’m so happy for you guys!” Se oli pysäyttävästi sanottu.

En kuitenkaan yleensä perusta down-ihmisten nostamisesta myöskään jalustalle lihaa ja verta oleviksi hymypatsaiksi. Sekin olisi eriarvoistamista.

Lapsemme saa olla kokonainen ihminen, jonka ei tarvitse ansaita paikkaansa maailmassa hymyilemällä. Vaikka hän sen hurmaavasti tekisikin.

Kotona leimuavat monet muutkin tunteet ja me revimme hiuksia päästämme löytääksemme keinot kasvattaa ja hoitaa häntä. Mutta niinhän se on kaikkien lasten kanssa. Vaikeuksia on luvattu kaikille, mutta voisimmeko kaivaa esiin yhä enemmän sitä, mikä on hyvää ja ihanaa.

Nostetaan toisiamme, ei työnnetä alaspäin. Ollaan ihmisiä toisillemme, täysin samanarvoisia.

Maija Karvonen

Espoo

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut