Hoitojen viivästyminen ajoi minut kohtuuttomaan tilanteeseen

Sukupuolivähemmistöön kuuluvia nuoria tulisi kuunnella, kirjoittaa väitöskirjatutkija Jamie Vesterinen.

30.6. 5:00

Pride-viikko on kesäni kohokohta. On ihanaa, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on mahdollisuus juhlaan ja ainakin kerran vuodessa oikeutemme kiinnostavat laajalti. Se on myös aikaa, jolloin joudun lepäämään ja laitan haastavimmat tehtävät sivuun. Sukupuolivähemmistöjen oikeuksien työteliään etenemisen seuraaminen on näet kivuliasta ja tuo mieleeni ikäviä nuoruusmuistoja.

Translain uudistuksen kiistanalaisimpia kysymyksiä on sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten oikeudet. Alaikäisten pääsy sukupuolenkorjaushoitojen piiriin herättää vastustusta, ja transaktivistit keskittyvätkin ajamaan lähinnä nuorten juridista itsemäärittelyoikeutta – ehkä osin, koska oikeutta keholliseen itsemääräämiseen ei uskota tällä erää voitavan saavuttaa.

En pysty puhumaan muiden puolesta, mutta itse olisin voinut paremmin, jos olisin saanut transhoitoja ajoissa. Sain kuitenkin lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin vasta täysi-ikäistyttyäni. Diagnoosin, hoitojen ja juridisen sukupuolen oikaisun saaminen veivät vielä vuosia. Viimeinen leikkaus tehtiin ollessani 26-vuotias, yli vuosikymmen siitä, kun olin ensi kerran korjaushoitoja tarvinnut.

Hoitojen viivästyminen on vaikuttanut elämääni monin tavoin. Teini-ikäisenä koin vahvaa kehodysforiaa ja podin masennusta, jota yritettiin tuloksetta hoitaa eri lääkkeillä avo- ja osastohoidossa. Tiesin, ettei oireiden lääkitseminen auta, kun itse ongelmaan ei puututtu, siis siihen, että minulta oli viety oikeus kehooni ja itsemäärittelyyn.

Lukion jälkeen pidin välivuoden toivoen hoitojen alkavan ennen yliopistoa. Haave ulkomailla opiskelusta ei toteutunut, koska hoitojen aloitus viivästyi vuosia ja niiden alettua tarvitsin usean leikkauksen. Jos olisin saanut aloittaa hormonihoidon teini-iässä, olisin luultavasti selvinnyt vähäisemmillä leikkauksilla. Hoitojen tulokset olisivat tyydyttävämpiä, ja kehodysforiani saattaisi nyt olla asteen matalampaa.

Hoitojen viivästymisen seurauksena elämästäni puuttui monia osa-alueita. En edes harkinnut seurustelua tai seksielämää ennen kuin olin saanut haluamani korjaushoidot. En voinut aloittaa urheiluharrastusta enkä käydä opiskelijatapahtumissa, koska pukuhuoneet ja vessat olivat sukupuolitettuja. Kuukautiset pidin ennen hormonihoitoa poissa paastoamalla. En pitänyt puhumisesta, sillä häpesin biologisen sukupuoleni paljastavaa ääntäni, ja totuin puhumaan niin hiljaa, että hormonihoidon alettua tarvitsin puheterapiaa ääneni vahvistamiseen. Varhaisaikuisena pitäydyin omissa oloissani ja keskityin opintoihini: ne olivatkin ainoa mielekkäältä tuntuva asia elämässäni ja kantoivat vaikeiden vuosien yli.

Tilanne, johon hoitojen viivästyminen minut ajoi, oli epäterveellinen ja kohtuuton. En ole elänyt normaalia nuoruutta, vaan mahdollisuus siihen vietiin minulta korjaushoitoja viivyttämällä. Sen rinnalla jopa lisääntymiskyvystä luopuminen päälle parikymppisenä tuntuu pieneltä uhraukselta.

Hoitojen viivyttämistä tietenkin perusteltiin sillä, että se oli muka omaksi parhaakseni.

Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten ja nuorten täytyy tulla kuulluiksi heitä koskevista asioista päätettäessä. Aikuiset eivät aina tiedä paremmin eivätkä välttämättä osaa asettua nuoren asemaan. Meillä aikuisilla ei yksinkertaisesti ole oikeutta säätää lakeja tai luoda käytäntöjä, jotka rikkovat lasten ja nuorten kehorauhaa ja mahdollisuutta täysipainoiseen elämään.

Jamie Vesterinen

väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut