Suomen väestö ikääntyy. Pitkään isänmaata palvelleet suuret ikäluokat ovat siirtymässä tulevina vuosina palvelijoista palveltaviksi. He ansaitsevat parhaan hoivan, huolenpidon ja rakkauden, mitä meillä on antaa. Vanhusten lisäksi yhteiskunnassamme on paljon muitakin autettavia ihmisryhmiä. Mutta onko julkisella sektorilla antaa tarpeeksi laadukasta hoivaa, kun hoitavia käsiä on jatkuvasti vähemmän suhteessa hoidettavien määrään?
Yhteiskuntamme on individualistisempi kuin koskaan. Suomi ei enää rakennu samalla tavalla lähiyhteisöjen ympärille kuin ennen. Erityisesti nuoremmassa polvessa ajatus valtion vastuusta vanhempien polvien hoivaajana on vahva. Tästä ei voi syyttää yksilöitä, sillä yhteiskuntamme on rakentunut voimakkaan julkisen sektorin ympärille jo vuosikymmenten ajan.
On hienoa, että ihmisillä on oikeus hoivaan. Mutta mitä tapahtuu, jos julkiset palvelut alkavat murenemaan ikärakenteen vinoutumisen vuoksi? Itse asiassa palvelut murenevat jo nyt. Yhteiskuntamme tarvitsee toisista huolen pitäviä lähimmäisiä, vapaaehtoisuutta ja hyväntekeväisyyttä.
Omaishoitajien asema Suomessa on synkkä. Korvaus on pieni, vapaat eivät aina toteudu, henkinen tuki on heikkoa. Yhteiskunnan tulisi kasvattaa kannustinta omaisistamme huolehtimiseen rahallisesti. Myös koulutuksellista ja henkistä tukea tulisi tarjota enemmän. Yhteiskunnan olisi hyvä kannustaa joustavien rakenteiden kautta jakamaan omaishoitovastuuta läheisten kesken, jotta vastuu hoivasta ei kaatuisi vain yhden yksilön päälle. Omaishoito on taloudellisesti kannattava vaihtoehto yhteiskunnalle. THL:n mukaan se on neljä kertaa edullisempaa kuin tehostettu palveluasuminen. Myös kolmannen sektorin rooli hoivassa on tärkeä, eikä sen tukemista julkisin ja yksityisin varoin sovi unohtaa.
Toivoisin, että Suomi voisi olla enemmän kuin hyvinvointiyhteiskunta. Lähimmäisistä huolta pitävä hyvintoimintayhteiskunta on tavoittelemisen arvoinen asia.
Ami Rinta-Valkama
KD Nuorten puheenjohtaja, Tampere
