Tampere sai keväällä 2020 uuden kaupunkikuva-arkkitehdin. Olen odottanut hänen virkaanastujaisartikkeliaan tai esitelmää. Kaiken kattavasta netistä lainasin hän teeseistään yhden: ”Kehittämisessä tärkeää on esteettisyys ja se, että esteettisyys kestää aikaa”.
Tampereen rautatieaseman seutu on melkoisessa myllerryksessä, kuten myös linja-autoaseman seutu. Lukisin mielelläni uuden arkkitehdin mielipiteet uudesta kaupunkikuvasta näissä kortteleissa.
Tampereella on ollut perinteinen korttelikaava, johon kaupunkikuva on perustunut. Korttelikaavan etu on siinä, että siinä voi nähdä horisontin kahteen tai jopa neljään suuntaa katujen risteyksissä.
Ajellessani henkilöautolla keskustassa järkytyin suorastaan! Katsellessani Tuomiokirkon kohdalla Tuomiokirkonkatua etelään, katse törmää Stockmannin ylikulkukäytävään kuin seinään. Flow päättyy siihen, samoin käy katsellessa Vuolteen kadulta pohjoiseen Tuomiokirkolle päin.
Vielä pahempi törmäys tapahtuu ajaessa tai kävellessä Rautatienkatua etelään. Katse törmään Uros Liveen kuin seinään. Tässä alkaa suorastaan ahdistamaan. Katse törmää myös eri aikojen rakennusarkkitehtuuriin, kauniiseen puutaloon, joka vaikuttaa jotenkin eksyneeltä, kyselevän tietä väljemmille vesille. Mitä tämä talo ajattelee, kun viereen nousevat Libeskindin tornit?
Kahden esimerkin perusteella on syytä kysyä toteutuuko kestävä esteettisyys näiden osalta?
Lähdettäessä lähivuosina kehittämään kosken länsipuolta, horisonttiin olisi syytä katsoa – flow ensin. Näin on tehtävä, mikäli kaupunkia kehitetään ja rakennuksia rakennetaan ihmisille.
Risto Rantanen
Tampere