Meille suomalaisille armeija on pyhä asia. Inttiin täytyy mennä, koska isoisämme ovat tämän maan itsenäisyyden meille taistelleet.
On totta, että isovanhempamme ovat tämän uhrauksen tehneet. Totta on myös se, että he ovat tuosta uhrauksestaan paljon kärsineet. Monet kantoivat hiljaa tykönänsä pelon ja kauhun aiheuttamia psyykkisiä vammoja. Me heidän lapsinaan tai lapsenlapsinaan olemme saaneet osamme tästä traumasta.
Tunteista puhuminen on tuntunut monesta ahdistavalta. Niin sanotut elämää tuhoavat ”sankariteot” ovat jättäneet syviä sieluun haavoja. On ollut rohkeaa alkaa avata näitäkin näkymättömiä vammoja.
On syytä uudelleen pohtia kiitollisuuttamme isovanhempiamme kohtaan eri näkökulmasta, kuin mihin olemme tottuneet. Nyt eletään 2000-lukua. Koen, että on aika kääntää elämänkirjan sivua ja antaa painoarvoa uudelle, lempeämmälle aikakaudelle.
Olen ilokseni tavannut nuoria perheitä, joissa kipeistäkin aiheista osataan keskustella. Se, että tulee kuulluksi heikkouksineen ja pelkoineen on luottamusta herättävää ja tärkeä osa kasvuamme ihmisenä. Uskon samaa arvopohjaa tarvittavan myös valtioiden välisissä suhteissa.
Epäilen, että väkivallalla uhkailu ja pelotehankintoihin sijoittaminen olisi oikea ratkaisu turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Epävarmuus on yleismaailmallinen tunne. Epävarmuus luo pelkoja. Se luo myös uhoamista, kun täytyy näyttää vahvalta.
Tätä tunnetta ruokkivat kaikki asevarustelut. Ihmettelenkin, kuinka vielä uskotaan aseiden tuovan rauhaa tai hyvinvointia. Uutiskuvat maailmalta kertovat karua kieltään kauhusta, nälästä ja epätoivosta. Konfliktien jälkeisissä jälleenrakennustöissä on harvemmin ollut mukana ketään aseiden valmistajaa tai suunnittelijaa.
Jos pysähdyttäisiin pohtimaan sananlaskua ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää saa”, useimmat kavahtaisivat tulevia asehankintoja. Emmehän me sotaa halua.
Tulevaisuus näyttää paljon valoisammalta ja turvallisemmalta, jos edes murto-osa miljardeista euroista, jotka ollaan valmiita uhraamaan hävittäjiin, kanavoidaan ihmisyydelle: kulttuuriin, mielenterveyspalveluihin tai rakentavaan nuorisotyöhön. Sillä tavoin voimme maksaa kiitollisuuden velkaa isovanhemmillemme ja kunnioittaa samalla elämää. Rakentaisimme välittämisen ilmapiiriä, jossa itse kukin oppisi pitämään lähimmäisestään huolta. Se on kaunista. Sitä kutsutaan keskinäisen veljeyden ja ystävyyden kulttuuriksi.
Päivi Aikioniemi
Mänttä-Vilppula