Se oli Ilvekselle painepelien painepeli. Ylivoimaisesti kauden toistaiseksi tärkein ottelu. Lauantaiehtoo, täysi kotihalli, suosikin asema ja käytännössä pakkovoitto.
Mitä edemmäksi ottelu eteni, sitä suuremmiksi Ilveksen paineet kasvoivat. Pelicans johti ottelun puolivälissä jo 2–0, ja vielä päätöserään lähdettiin lahtelaiskomennossa.
Ilves kuitenkin osoitti kovaa luonnetta. Se kesti painekattilassa ja nousi kolmannessa erässä 3–2-voittoon. Ottelusarja on tasan 2–2.
Ottelun ratkaisu kuumensi tunteita – eikä ihan syyttä.
Ajassa 53.31 Pelicansin Petteri Riihiselle vihellettiin varsin heppoisin perustein kaksiminuuttinen kiinnipitämisestä, kun Ilveksen Aku Räty yritti punnertaa laidasta maalille.
Ilves ei jättänyt lahjoitusta käyttämättä. Les Lancaster täräytti illan toisella osumallaan voittomaalin aikaan 55.15.
Riihisen rangaistus luultavasti täytti sääntökirjan määritelmän kiinnipitämisestä, muttei se ollut tuomaristolta ottelun hengen ja linjan mukainen vihellys.
Siinä ei kuitenkaan sovi väheksyä kotiyleisön merkitystä.
Nokia-areenan yli 12 000-päinen yleisö piti läpi ottelun yllä komeaa tunnelmaa, ja tuomaristokin sai useampaan kertaan osansa raivoisina vihellyksinä.
Tutkimukset ympäri urheilumaailman kertovat, että kotiedun suurin merkitys on nimenomaan tuomareihin kohdistuvalla psyykkisellä paineella. Kenties tämä oli siitä tuorein osoitus.
Olisiko samanlainen tilanne vihelletty samassa ajassa toisessa päässä kaukaloa? Epäilen.
Niin tai näin, Ilves ansaitsi nelospelin voittonsa. Se oli ottelun jälkimmäisellä puoliskolla kuskin paikalla, ja lopputulos olisi todennäköisimmin ollut sama ilman Riihisen rangaistustakin.
Samaan hengenvetoon on myös todettava, että nelospeli oli kenties Pelicansilta paras koko sarjassa. Noin 10–30 peliminuutin välisenä aikana se löi Ilveksen täysin köysiin.
Toisen erän puolivälissä Ilveksen lamaannuttua totaalisesti olin jo valmistautunut kirjoittamaan, kuinka Ilves paskoi kauden toistaiseksi tiukimmassa paikassa rumasti housuunsa.
No, ei lopulta paskonut.
Nelospelin kolmas erä saattoi hyvinkin olla tämän sarjan vedenjakaja. Tekisi jopa melkein naulata, että oli – mutta Pelicans on tämän kauden aikana yllättänyt jo monen monta kertaa.
Tällaisia kokemuksia ja tiukan paikan nousuja Ilveksen kaltainen, varsin kokematon pudotuspelijoukkue joka tapauksessa tarvitsee kasvaakseen oikeasti suureksi.
Ennakolta monet povasivat välieräsarjasta Ilvekselle puolihelppoa tietä paikallisfinaaleihin. Siitä on tullut kaikkea muuta.
Ilveksen ja Pelicansin välisestä ottelusarjasta on muodostunut fantastinen näytelmä.
Neljä ottelua, neljä kertaa tulos 3–2. Voitot 2–2.
Jos toisessa välieräsarjassa Tapparan ylivoimaisuus on latistanut sähköä, tässä parissa jännitteet ja volttilukemat vain nousevat kaiken aikaa.
Ilves–Pelicans-sarjassa ovat kasassa kaikki elementit upeaan pudotuspelisarjaan – jota se on jo ollutkin.
Kumpikaan ei peruuttele kaukalossa, mutta silti joukkueiden pelaaminen on sopivasti erilaista. Ilves luottaa kovaan tempoon, nopeaan pelin kääntämiseen ja pitkiin, hurmoksellisiin päätypeleihin. Pelicans haluaa lähteä liki paineessa kuin paineessa omalla kiekonhallintapelillään hyökkäyksiin.
Välillä mennään päästä päähän. Laidat ryskyvät. Tunne välittyy joka tilanteesta. Dramatiikkaa ja kyseenalaisia tilanteita riittää. Yleisö ulvoo täysissä halleissa. Soihdutkin näköjään välillä palavat – ja median välityksellä kuittaillaan toiseen leiriin.
Loistavaa!
Ja mikä parhainta, tätä herkkua saadaan nauttia vähintään kuuden ottelun verran. Toivottavasti seitsemän.
Eikä enää mitään kikkailua Antti Tuiskun kanssa, vaan rehellistä ja raakaa pudotuspelimeininkiä.
Tiistai–torstai–lauantai. Tampere–Lahti–Tampere. Täydellistä.
