Nyt Tampereella: Vuoden nuori taiteilija Emma Jääskeläinen tekee töillään kunniaa rakkailleen – niihin on tallennettu muisto niin tupakkaa kiskovasta isästä kuin känsäsormisesta veljestä

Emma Jääskeläisen massiivisissa veistoksissa kova kivi ylistää pehmeää ihoa. Kulttuurikesän merkkitapaus ei jää Tampereen taidemuseon seinien sisälle vaan levittäytyy myös Finlaysonin vanhaan tehdassaliin.

Vuoden nuori taiteilija Emma Jääskeläinen työstää kiveä, mutta myös suomenlampaan villa käy materiaaliksi. Kova kivi saa teoksissa pehmeät muodot kun taas pehmeä villa kovettuu.

11.6. 7:15

Voi tätä onnen päivää ja jälleennäkemisen riemua!

”Tämä on sukukokous”, taiteilija Emma Jääskeläinen ilakoi ja ottaa tanssiaskeleen keskellä Finlaysonin vanhaa tehdassalia.

Laatikko toisensa jälkeen on saapunut perille. Ne ihan pienet ja myös ne valtavat, tonneja painavat. Joku on matkannut taidemuseo Kiasman varastokokoelmasta, toinen Tattarisuon kummitusmaiselta kiviveistämöltä, kolmas velipojan ikkunalaudalta.

Nyt kaikki rakkaat, vanhat ja vastasyntyneet, ovat vihdoin koossa – Tampereella. Suuret kiviteokset Finlaysonilla, missä lattia kantaa painon kuin painon, ja pienemmät Tampereen taidemuseossa Pyynikintorin reunalla.

Emma Jääskeläinen on Vuoden nuori taiteilija – vuonna 1985 käynnistyneen ketjun tuorein lenkki.

Kuka?

Emma Jääskeläinen

Vuoden nuori taiteilija 2022.

Syntyi vuonna 1988 Espoossa ja asuu siellä edelleen.

Master of Fine Arts -tutkinto Taideyliopiston kuvataideakatemiasta 2018.

Haluaa ”tehdä hitaita asioita, saada yhteyden materiaaleihin ja luontoon sekä rauhoittua tässä kreisissä maailmassa”.

Mutta entäpä ne hänen rakkaansa?

Kyse on teoksista, joiden kiehtovuus ja energia paljastuvat ensisilmäyksellä. On pehmeitä muotoja, pyöreitä pyllyjä, hauskasti sarjakuvamaisen köppänöitä jalkoja ja käsiä.

Mutta onpa muutakin – jotakin kätkettyä.

Taiteilijalle itselleen moni teos on abstrakti muotokuva, hatunnosto tärkeälle ihmiselle. Känsäkätiselle veljelle, hoivaavalle mammulle, tupakkataukoja harrastavalle isälle…

Kivinen sukukunta kuulostaa sympaattiselta. Eiköhän lähdetä sanomaan päivää.

Emma Jääskeläinen tunnetaan erityisesti suurista kivikäsistä. Creator (New Potato & Olive) -veistos on vuodelta 2017. Materiaali on norjalaista ruusumarmoria, jota taiteilija kutsuu psykedeeliseksi salamiksi.

Veljen känsät

Mitä siitä seuraa, jos poika pelaa Nintendoa tunnista ja päivästä toiseen? Siis ihan hulluna ja sormet hikisinä. Välillä haistelee sormiaan ja heiluttelee niitä oudosti.

Muistohan siitä syntyy, lämmin muisto, nimittäin touhua vierestä seuraavalle siskolle.

Ja kun tämä sisko sitten vuosien jälkeen, nousevana taiteilijanimenä, saa mullistavan tilauksen luoda teoskokonaisuus taidemuseo Kiasman aulaan Helsinkiin, palaavat veljen pelaamisesta ja kitaransoitosta känsöittyneet sormet tajuntaan.

Muhkea käsiveistos, pienet pallerot sormissaan, oli osa vuonna 2020 valmistunutta Proper Omelette -nimistä installaatiota. Taidepiirit valpastuivat ja Vuoden nuori taiteilija -raadissa kävi supina: tähän Jääskeläiseen on parasta perehtyä oikein kunnolla.

Lopputuloksen tiedämme. Känsäkäsi tekee vaikutuksen nyt Tampereella, niin muodoillaan kuin materiaalin verevällä lihaisuudella.

”Se on norjalaista ruusumarmoria. Kiven kuviot näyttävät ihraiselta makkaralta, psykedeeliseltä salamilta”, Jääskeläinen määrittelee samalla kun suola ja rasva jo herahtavat näyttelyvieraan suuhun.

Marmoriteos Heavy Pick (2020) sai virikkeen taiteilijan veljen känsäisistä sormista. Känsät tuotti ahkerointi kitaran ja Nintendon parissa.

Mammun pylly

Finlaysonilta on löytänyt paikkansa myös toinen aikoinaan Kiasman aulassa vaikutuksen tehnyt veistos, melkein kolmemetrisenä lattialla köllöttävä järkäle Italian kuumissa lähteissä huokoiseksi syöpynyttä travertiinikiveä – nimeltään Protector and Black Pepper.

Järkäleen selässä ratsastava pikkuinen pyöreä kivi lienee se mustapippuri. Mutta mitä muuta veistoksesta voi bongata? Yhdeltä suunnalta teos näyttää leveältä ahterilta, toiselta puolelta katsottuna suurelta kämmeneltä.

Taiteilijan mielessä on ollut oma isoäiti, nyt jo edesmennyt mammu. Suojeleva ja lämmin hahmo, jonka kanssa Jääskeläinen ennätti asuakin kahdestaan ja tehdä yhteisen videoteoksen.

Tai no, ihan ensimmäisen virikkeen tarjosi ties mistä löytynyt pikkuinen eläinveistos, virtahepo, pinkki hippo. Tämä kerrottakoon nyt tässä esimerkkinä Jääskeläisen ideoiden kerroksellisuudesta: mikään teos ei elä tylsästi yhden mielleyhtymän varassa. Hippo, mammun muisto ja melko moni muukin asia mahtuu sovussa samaan kiveen.

”Mutta siis mammu… hänellä oli leveä takapuoli, kun hän noukki leivänmuruja lattialta. Hoivan ja pesimisen ajatteleminen tuovat aina mieleen mammun. Ja tuovat nyt entistä useammin, kun sain itse tammikuussa oman lapsen”, taitelija kertoo.

Hyvä homma, veli ja ihana mammu tavattu. Mistäpä lisää sukua?

Protector and Black Pepper (2020) vie taiteilijan ajatukset edesmenneeseen isoäitiin. Veistoksen päämateriaali on travertiini, kuumissa lähteissä syntynyt italialainen kalkkikivi.

Purkkaa ja hikeä

Ennen kuin etsitään tupakkatauolle karannut isä, on pakko saada tietää jotakin paikasta, missä Jääskeläisen kiviteokset syntyvät.

Nimi Tattarisuo Helsingissä hönkii kalmaa. Historian harrastajat tietävät hirmuisen tapauksen 1930-luvun alusta. Paikallisesta lähteestä pulpahti ensin naisen käsi ja seuraavana vuonna useita käsiä, jalkoja, sormia, vieläpä pääkin.

Eikä siinä kyllin. Jääskeläinen kilkuttelee omia teoksiaan, enimmäkseen tuiki lempeitä irtonaisia raajoja, vanhan kiviveistämön pihassa, naapurinaan kasapäin kaatuneita tai virheiden takia hylättyjä hautakiviä.

Koko paikka on mahdollisimman kaukana steriilin valkoisesta galleriatilasta. Purkukuntoiset rakennukset hapertuvat homeessa, rähjäinen trukki valuttaa öljyä, aidan takana ruostuu autoromuttamo.

Taiteilijan työ on kovan mutta herkän kiven suostuttelua, hidasta puurtamista, jumittavia lihaksia, töhkää silmissä, narskuvaa pölyä hampaissa.

Emma Jääskeläinen ei valita, päinvastoin. Tekemisen kuuluukin olla fyysistä, meditatiivista, tyynnyttää vellova mieli. Ja sillä tavalla totaalista, että työ ja taide kaappaavat piiriinsä kaiken, mikä osuu lähituntumiin.

Kun taiteilija hakkaa kiveä, suu jauhaa purukumista pienoisveistoksia. Niistä jokunen on päätynyt lisukkeeksi valmiiseen teokseen. Samoin on käynyt taiteilijan taskuissa parveileville kirkkaankeltaisille korvatulpille.

Jääskeläinen vaikuttaa sangen positiiviselta ihmiseltä, mutta kaipa häntäkin joku jurppii?

Yhden asian taiteilija tulee maininneeksi, aivan ohimennen.

Eräästä hänen näyttelystään pöllittiin Job-nimiseen teokseen kuulunut Kotipizzan lippalakki, kivasti kahiseva jäänne 1990-luvulta. Lakki oli imenyt kuituihinsa aimo annoksen kuvanveistäjän ihohuokosista tihkunutta hikeä.

”Job on täällä Tampereellakin ja sitä varten on mukana monta vaihtoehtoista lakkia, mutta sen Kotipizzan lippiksen jälkeen mikään ei ole ollut ihan sama juttu.”

Emma Jääskeläinen käyttää veistoksissaan valmiita esineitä, joita hän hankkii esimerkiksi kirpputoreilta. Job-teokseen kuului alun perin Kotipizzan lippalakki, mutta se joutui voron saaliiksi. Nyt tilalla on korvaava lippis.

Isän henkoset

Kiirehdimme mainitsemaan pyllyt jo jutun alkupuolella. Jotenkin ne kuuluu ottaa puheeksi aina, kun Emma Jääskeläisestä kirjoitetaan.

Taiteilija tutkii muutamissa teoksissaan – myös yhdellä syyttä suotta paheksutulla videollaan – ihmisten suhdetta pyllyä muistuttaviin esineisiin.

Se ei tarkoita, että hän tekisi mitään radikaalia. Oikeastaan hän vain palaa kauniilla eleellä veistotaiteen aamuhämäriin.

Mieleen nousevat oppikirjojen kuvat Willendorfin Venuksesta. Muistatteko: jotakuinkin 25 000 vuotta vanha naishahmo on pelkkiä pyöreitä muotoja, pyllyä, rintaa, hehkuvaa hedelmällisyyttä.

Jääskeläinen on siis tukevasti taiteen jatkumolla, sen peruslinjalla.

Toki teoksista löytyy silmäniskuja paljon uudempaankin taiteeseen. Tästä sopii vaihtaa sananen, kun on päästy hiljattain Berliinissäkin esillä olleen Night Studio -veistoksen äärelle.

Tässä se vihdoin on, hatunnosto isälle, pinttyneelle tupakkamiehelle.

Kivinen koura, mustuneiden sormien välissä savuke.

”Mutta on tässä muutakin, viittaus Philip Gustoniin. Diggailen tosi paljon hänen muotokieltään”, Jääskeläinen sanoo ja kehaisee amerikkalaista klassikkoa, jonka loppukauden töissä esiintyi sarjakuvamaisia tyyppejä ja käryäviä sätkiä.

Kun Emma Jääskeläisen veistoksessa bongaa tupakan, tietää taiteilijan ajatelleen omaa isäänsä, pinttynyttä sauhuttelijaa.

Esi-isän kannel

Sukulaisten moikkailukierros päättyy Pasi Jääskeläiseen, Emma Jääskeläisen isoisän isään. Haapavetinen partasuu tunnettiin yli sata vuotta sitten taitavana kanteleiden rakentajana ja soittajana.

Cloud Number Nine -teos on jälleen kerran suuri käsi, mutta nyt peukalon ja nimettömän väliin on pingotettu soittimen kielet.

Emma Jääskeläinen on innostunut keräämään omaa ääniarkistoa, ja toivoo, että äänestä tulisi vähitellen olennainen osa hänenkin taidettaan.

”Musiikki on ihan parasta! Haluaisin, että myös kiviveistokseni toimisivat kuin musiikki, tuottaisivat ruumiillisen kokemuksen, uppoaisivat syvälle ihon alle.”

Cloud Number Nine -teos tekee kunniaa taiteilijan esi-isälle Pasi Jääskeläiselle, joka oli 1900-luvun alussa Suomen ahkerimmin esiintyneitä artisteja. Mies vieraili kanteleensa kanssa myös Amerikassa. Rahisevia näytteitä esiintymisistä löytyy internetistä.

At Her Fingertips – Vuoden nuori taiteilija 2022 -näyttely Tampereen taidemuseossa 11.6.–11.8. Emma Jääskeläisen teoksia myös Finlayson Art Areassa Finlaysonin alueella TR1:n Rullaamossa 28.8. asti.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut