Kirjat

Taivaslaulun kirjoittajan toinen romaani Synninkantajat tutkii tilannetta, jossa uskonyhteisön huolenpito jäsenistään muuttuu henkiseksi väkivallaksi

Kirja-arvio: Pauliina Rauhalan Synninkantajille on helppo povata menestystä: jo nyt se on kirjastojen lainauslistojen kärjessä – eikä suotta.

Jarmo Kontiainen / Alma Median arkisto
Taivaslaulun kirjoittajan toinen romaani Synninkantajat tutkii tilannetta, jossa uskonyhteisön huolenpito jäsenistään muuttuu henkiseksi väkivallaksi

Synninkantajat on Pauliina Rauhalan toinen romaani, joka sijoittuu vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön.

Raija Hakala

Jo esikoisromaanillaan Taivaslaulu (2013) Pauliina Rauhala avasi ovia vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen oppiin ja käytänteisiin. Taitavasti kerrottu, koskettava rakkaustarina ehkäisykiellon uuvuttamasta nuoresta perheestä herätti vilkasta keskustelua ja keräsi myös teatteriesityksinä runsaasti yleisöä.

Veikkaan menestystä myös Rauhalan uudelle romaanille Synninkantajat. Jo nyt se on kirjastojen lainauslistojen kärjessä, eikä suotta.

Lue myös: Taivaslaulun tekijä kertoo nyt lestadiolaisuuden ahdistavista hoitokokouksista – tämän jälkeen hän ei enää koskaan aio kirjoittaa romaania herätysliikkeestä

Romaani sijoittuu pieneen kylään Pohjanmaalle 1970-luvun loppuun. Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä eletään vaikeita aikoja. ”Siioni käy taistelua pimeyden henkivaltoja vastaan.” Kun ihmiset uhkaavat livetä väärähenkisten seuraan, heitä on paimennettava takaisin niin sanotuilla hoitokokouksilla eli julkisilla parannuksentekorituaaleilla.

Päähenkilöiksi nousevat alakouluikäinen Aaron, hänen isän puolen Taisto-pappansa ja äidin puolen Aliisa-mummonsa sekä Aliisan nuorin tytär Auroora.

Säästäkää edes lapset oppiriidoiltanne!

Taisto-pappa on Aaronille rakas kalakaveri ja maallikkosaarnaaja, joka laskee verkkojaan väsymättä niin merelle kuin ihmisten mieliin. Syntimenon voimistuessa pohjimmiltaan leppoisa luonnossa viihtyjä joutuu kiristämään otetta hänelle uskotusta laumasta itselleenkin lähes ylivoimaisin ponnistuksin.

Erityistä huolta Taistolle tuottaa avarammin uskonasioista ajatteleva Aliisa, Aaronin toinen rakas isovanhempi. Aikanaan vääräuskoisen Jalmarinsa kanssa avioitunut, ”hempeästä hengestä” tilille joutuva leskivaimo ei suostu luopumaan kirkkokuoroseurastaan eikä yritäkään saada kuriin uskottomaan rakastunutta tytärtään.

Vilkkain näkökulmavaihdoksin etenevän romaanin sydän ja sielu on kuitenkin nuori Aaron, jonka erityisherkkyys ja sisäisten maailmojen rikkaus liikuttaa ja haltioittaa. Vaikka Rauhala suhtautuu kaikkiin henkilöihinsä ymmärtämyksellä, suojattomaan lapseen kohdistuvaa hengellistä väkivaltaa ei voi puolustaa millään.

Aaronin pyristely kahden rakkaan ihmisen näkemyserojen puristuksessa on riipaisevaa luettavaa. Tuskansa hän tiivistää Tärkeiden Asioiden vihkoonsa lauseeksi: ”Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan.”

Kun hätä alkaa lukea lakia, kaikki kärsivät

Synninkantajiksi joutuvat romaanissa kaikki, omiensa ja toisten syntien. Kun totuus on ehdoton ja vain johtomiesten hallussa ja sallitun ja kielletyn rajat saarnataan jyrkästi näkyviin, rajojen kyseenalaistus käy mahdottomaksi.

Jopa muistamisella on sääntönsä. Yksilön erehdykset nostetaan koko seurakunnan näkyville, mutta seurakunnan erheet vaietaan näkymättömiin. Epävarmuutta pelkäävä ihminen alistuu aitaukseen, kun saa sieltä turvan lopun aikojen ahdistavasti lähestyessä.

Viides ääni romaanissa on romaanin fiktiivisen kirjoittajan. Hänen Matkakertomus-nimisissä osioissaan teeman on tarkoitus saada yleispätevyyttä, ajattomuutta ja syvyyttä. Kirjoittajan yhteys Rauhalan esikoisromaaniin on kiinnostava, mutta Matkakertomuksen asiasisällöstä en vakuuttunut.

Enemmänkin kaipasin historianopettaja-kertojan syventymistä 1970-luvun yhteiskunnallisiin muutoksiin. Mitkä ilmiöt ajoivat yhteisön sellaiseen hätäännykseen, että suistuttiin hoitokokousten kaltaiseen henkiseen väkivaltaan? Romaanin fiktiivisistä hoitokokouspöytäkirjoista löytyy joitain selityksiä.

Luontoyhteyttä ja kielen yltäkyllää

”Meidän ei pidä etsiä eroa vaan yhteyttä muihin”, opettaa Aliisa Aaronia, kun he keräävät männynjuuria korien punontaan. Rauhalan romaanissa agraari elämäntapa ja henkilöiden väkevä luontosuhde ovat avara ja rauhoittava vastavoima hengelliselle ahdasmielisyydelle ja kiihkeydelle.

Arkiset askareet kuvataan tarkasti ja hellästi, ja luontoa eletään todeksi kaikin aistein ja kaikkina vuodenaikoina. Romaanin runsas symboliikka on harkittua ja toimii, ja kielen kuvallisuus on suorastaan ylitsevuotavaista. Lintuhavainnot ja -metaforat seuraavat toisiaan hengästyttävää tahtia. Hengellistä kieltä hyödyntämällä Rauhala kirjoittaa romaaninsa kohtauksista tosia ja intiimejä.

Raskaasta aiheesta huolimatta Synninkantajissa on myös huumoria. Hellyttävintä se on Aaronin ajatuksissa, joissa maallinen ja hengellinen lyövät reippaasti kättä niin kielessä, havainnoissa kuin mielikuvituksessa.

En lainkaan ihmettele, että Pauliina Rauhala suunnittelee seuraavaksi lastenkirjaa.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

★★★★

368 sivua. Gummerus, 2018


Lue myös nämä


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet

Sammio