Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Näköislehti Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut

Pyörä vei Matti Kuuselan outoon Viroon, jossa voi törmätä Itä-Euroopan isoimpiin naispakaroihin ja kirkkoon tehtyyn koriskenttään

Seison Tallinnasta Pärnuun puuskuttavan junan oviaukon kohdalla ja yritän aina junan pysähtyessä katsoa, mikä asemista näyttää vähäisimmältä. Se on matkani tarkoitus; löytää Virosta paikkoja, joissa kukaan ei ikinä käy. Tässä katsannossa Eidapere näyttää houkuttelevalta. Aseman ainoalla penkillä istuu kaksi murheellisen näköistä miestä muovikassit jalkojensa juuressa. Omituinen, liikuttava juttu: kaikkialla maailmassa muovikassi jalkojen juuressa kahdestaan istuvat laitapuolen miehet näyttävät aivan samanlaisilta, siis kotkalaisilta. Olen huomannut tämän niin Madridissa, Minskissä, Krasnojarskissa, Gdanskissa, Vientiannessa, Addis Abebassa kuin Istanbulissakin, ihan kaikkialla. Sama surumielinen, lempeän arka katse, sama etukumara asento, sama huoli siitä että muovikassin sisältö tyhjenee uhkaavan nopeasti. Miehet eivät nouse junaan. He ovat tulleet penkille pitämään elämää. Viluveren kutsu Seuraava asema on Viluvere. Se näyttää vielä houkuttelevammalta: pelkkä kyltti ja tyhjä tie. Täällä jään pois takaisin tullessa. Raideliikenteen pilkkominen totisesti näkyy ja tuntuu Pärnun junassa: 128 kilometrin matka kestää liki kolme tuntia. Junassa on vain kaksi vaunua ja niissä kahdeksan katosta roikkuvaa pyöräpaikkaa. Parhaimmillaan pyöriä on sikin sokin käytävällä 24 ja kaaos täydellinen, suurin osa ihmisistä seisoo koko matkan. Suosittelen Anne Bernerille pikaista matkaa Viron pilkotuille rautateille. Ministeri voisi yrittää pujotella junan ainoaan vessaan pissille seitsemän pyörän ylitse. Voisi siinä pidätellessä juolahtaa mieleen joku järjellinenkin liikeidea. Pärnussa huokaan syvään, nostan pyörän laiturille, kiinnitän laukut tarakkaan ja polkaisen matkaan kohti etelää. Ensimmäinen etappini on Uulu. Olen yrittänyt löytää siitä tietoja, turhaan. Tarkoittaa: täydellinen matkakohde. Karttaan Uulun kohdalle on merkitty risti. Siis ainakin kirkko siellä on. Ajelen pikkuteitä poispäin Pärnun ruuhkarannoilta. Meri ja männyt tuoksuvat, tieltä kääntyy noin sadan metrin välein polkuja jotka näyttävät vievän jonnekin. Täytyy palatessa ajaa yksi polku päähän ja katsoa, mitä siellä oikein on. Kirkko ilman ristiä Uulu kirik, lukee hyvin haaleaksi käyneessä tienviitassa. Asvaltti muuttuu soraksi, sitten hiekaksi, lopulta korkeaa heinää kasvavaksi poluksi. Täällä ei totisesti kukaan ole käynyt hyvään aikaan. Puiden lomasta yllättäen ilmestyvä Uulun kirkko on sympaattisen näköinen kivestä ja puusta kiehtovasti punottu rakennus, josta kuitenkin puuttuvat kupoli ja risti. Oveen kiinnitetty ilmoitustaulu kertoo, että ne poistettiin 1950-luvulla kommunismia kiusaamasta. Kirkon ovi narisee tuulessa, huomaan sen olevan raollaan. Väännän oven auki ja astun vähän empien sisään valoisaan saliin. Kirkon etuosassa on kaksi kömpelösti maalattua Jeesusta. Lattiaan on sen sijaa maalattu jotain aivan outoa. Koripallokentän rajat! Olen kyllä kuullut tarinoita siitä kuinka kirkkoja neuvostoaikana muutettiin elokuvateattereiksi tai museoiksi. Mutta että koriskentäksi! Olen jokseenkin jumalaton ja koripalloa palvova ihminen, mutta silti kirkon raiskaaminen tuntuu yllättävän pahalta. Onhan se sentään ollut kyläläisille yhteinen pyhä paikka satoja vuosia. Seisoskelen vapaaheittoviivalla, katselen vuoroin puolapuita, vuoroin Jeesuksia ja mietin Jumalan olemassaoloa. Virolaiset eivät tällaista hapatusta usein harrasta: Viro on maailman ateistisin kansa – vain 14 prosenttia virolaisista pitää itseään uskovaisina. Toisaalta 69 prosenttia virolaisista uskoo, että puilla on sielu. En osaa edes sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Siis että kansakunnalla ei ole Jumalaa mutta maan puilla on sielu. Huokaus. Poistun kirkosta, en tee ristinmerkkiä. Ei hakkuita Virossa Kirkon edessä on iso lehmus. Kysyn siltä luvan, istahdan alle ja tutkin karttaa. Vajaan kymmenen kilometrin päässä Tahkurannassa on meren rannalle merkitty näköalapaikka. Sinne päästäkseen pitää poiketa Metsakülan kohdalla pikkutielle, jota korkea, henkevä metsä varjostaa molemmilta puolilta. Yritän muistella, olenko nähnyt Virossa koskaan hakkuuaukeaa. Ei tule mieleen. Virolaiset totisesti suhtautuvat metsiin toisin kuin suomalaiset, jotka hakkaavat surutta kaiken mahdollisen saadakseen rahaa – ja vahingon sielulleen. Hiekka pöllyää, armottoman huonokuntoinen tieni ei näytä johtavan mihinkään. Ohitan pari karua kerrostaloa ja hetken luulen olevani Neuvostoliitossa. Kun vastaan kaartaa vielä oranssi Lada, jonka pelkääjän puolella hyvin rintava nainen polttelee paplarit päässä tupakkia, tunnen saapuneeni kotiin. Kotona Neuvostoliitossa Kotiin? Kyllä, olen aivan varma siitä, että edellisessä elämässäni vietin lapsuuteni 1950-luvun Neuvostoliitossa. Muuten en osaa selittää sitä, että liikutun aina kun kuulen "Suuren ja mahtavan". Jälleensyntymäteoriaani tosin hämärtää se seikka, että elin lapsuuttani 1950-luvulla myös Suomessa. Mutta aivan varmasti löytyy uskonlahko, joka hyväksyy senkin mahdollisuuden, että ihminen elää yhtä aikaa kahta eri lapsuutta. Tie kaartaa merelle, lokkien kirkunan lisäksi etäältä kantautuu ihmisääniä. Olisiko Tahkurannan näköalapaikka täällä? Jätän pyöräni korkean männyn alle ja kävelen heinien lomasta punkkeja väistellen kohti ääniä. Edessäni avautuva näkymä salpaa hengen: itäisen Euroopan isoimmat naispakarat ovat levittäytyneet rantakalliolle kuin Nato Baltiaan. Säikähdän niin että käännyn ympäri, palaan pyörälle ja lähden polkemaan kohti Pärnua. Ajelen takaisin samaa pikkutietä ja noin viisi kilometriä ennen Pärnua käännän kohti merta kutsuvasti kulkevalle vilpoiselle polulle. Minun ei tarvitse ajaa kun puoli kilometriä, kun olen perillä. Täydellinen hiekkaranta, sininen taivas, muutama poutapilvi ja aava meri – ja vain kaksi ihmistä: isoisä ja tyttö kävelemässä meressä käsi kädessä ja puhelemassa pilvistä. Paikka on paratiisi verrattuna Pärnun turistirannan lihaliemeen, joka velloo poukaman toisella puolella vain muutaman kilometrin päässä. Istun alas ja mietin, mikä maa tulee vastaan, jos lähtee tästä soutamaan suoraan merelle kohti horisonttia. Libya? Tai ehkä sittenkin Latvia. Ääriin tuijotellessani huomaan jonkun tulevan pyörällä pitkin merta. Ei, kyseessä ei ole heijastus ei tai auringonpistos – pyörällä ajava nainen on todellinen ja lähestyy koko ajan. Sen täytyy olla Barbara von Tisenhusen , 1500-luvulla juuri näillä main elänyt aatelisnainen! Hän rakastui alempisäätyisen mieheen ja kirkko tuomitsi hänet sen takia kuolemaan. Tuomion panivat käytäntöön hänen omat veljensä. He hukuttivat Barbaran Võrtsjärveen. Ehkä virolaislapsille kerrotaan näitä tarinoita ja he ymmärtävät jo varhain, ettei Jumalaa voi olla. Barbara tulee Tunnen Barbaran tarinan, sillä Aino Kallas kirjoitti sen suomeksi vuonna 1923. Barbara on orpotyttö, joka osoittaa jo lapsena epätavallista oikeamielisyyttä: eläimiä ei sovi kiusata, aatelisnaisen ei sovi käyttää kultapukua maassa jossa on köyhyyttä... Ja nyt Ihana Barbara on hyvyytensä tähden herännyt henkiin ja tulee minun luokseni pitkin vesiä. Jos hän pysähtyy kohdalleni, pyydän häntä ritsille ja poljemme kahdestaan suoraan itään, ensin Narvaan, sitten Irkutskiin ja sieltä ikuiseen kirkkauteen. Ei sentään. Kun Barbara ja pyörä ovat parinkymmenen metrin päässä, huomaan, että hän on paitsi vanhentunut myös merkittävästi pyöristynyt. Takakumini on sen verran tyhjä, että ajaminen voisi olla turhan tukalaa. Muutan nopeasti suunnitelmaa, annan Barbaran kävellä pyörineen kaikessa rauhassa ohitseni ja alan sen sijaan lukea Aino Kallaksen elämäkertaa, joka minulla on repussani matkaoppaana Viroon. Sivulla 47 tulee kuitenkin vastaan niin surullinen kohta, että minun on lopetettava lukeminen. Sivulla kerrotaan Aino Krohnin ja Oskar Kallaksen häistä. "Alppilassa pidetty hääjuhla oli pitkistä puheista ja runonlausunnasta runsas. Maljat sen sijaan jäivät nostamatta: Oskar oli tinkimätön raittiusmies, jonka vaatimuksesta häitä juhlittiin täysin alkoholittomasti." Häät ilman viiniä ovat kuin Viro ilman saaria. Me tiedämme kaikki Saarenmaan, Hiidenmaan ja Muhun. Mutta käsi ylös: kuka on käynyt Kihnussa? Aika hiljaista näyttää olevan. Suuntaan siis etupyöräni länteen: Laiva Kihnun saarelle lähtee Munalaidin satamasta 40 kilometrin päässä Pärnusta. Viron pääministeri Reitti Munalaidiin on täysin tasainen ja hyvin merkitty – aina Audruun asti. Siellä joudun pysähtymään ja tutkimaan karttaa. Sillä siunatulla hetkelle ohitse pyyhältää kaksi mustaa autoa siniset valot vilkkuen. Varmaan Viron pääministeri, arvelen ja yritän muistaa hänen nimensä. Taivas varjele, en muista. Ei sen puoleen, tajuan, etten muista edes Ruotsin pääministerin nimeä. Tage Erlande r? Saarelle kuljettava laiva on yllättävän komea ja nimeltään Kihnun Virve. Siihen on syynsä, joka selviää minulle vasta myöhemmin. Nyt poljen sisään laivaan, kiinnitän pyöräni kaiteeseen ja nousen yläkannelle. Ja mikä yllätys: siellä on täydellinen ravintola kaikkine oikeuksineen. Vesilinnut kaartelevat laivan yllä, Aivan hauelta näyttävä Kihnu häämöttää horisontissa pitkänä, matalana ja salaperäisenä. Alkaa vähän jännittää – Käthlin-nimisen naisen pitäisi olla minua vastassa satamassa kuorma-auton kanssa. Hän on luvannut heittää minut ja pyörän majapaikkaan, joka sekin on aikamoinen arvoitus. Pääministeri, tosiaan Saan odotella satamassa jonkun tovin, ennen kuin sinne kaartaa kuorma-auto. Sen lavalla istuu polvet suussa tärkeän näköisiä miehiä aina yhtä surullisissa prässihousuissa ja aurinkolaseissa. Ja totisesti: yksi heistä on Viron pääministeri Jüri Ratas ! –Sain aamulla puhelun, että minun pitää olla satamassa vastassa yllätysvieraita, kertoo Käthlin kun vihdoin olemme löytäneet toisemme. –Minulla ei ollut aavistustakaan, että vieras olisi pääministerimme! Minun piti soittaa miehelleni ja käskeä tuomaan juhlamekko, Käthlin kertoo yllätyksestä. Nostan pyörän lavalle ja hyppään itse perässä. Kihnussa kaikki kuljetukset tapahtuvat neuvostoaikaisilla kuorma-autoilla. Lavalle mahtuu hyvinkin 30 turistia. On siinä moni hienohelma ihmeissään. Käthlin huristaa kapeita teitä, istun lavalla ja olen onnellinen. Meri, metsää, niittyjä, raikasta ilmaa. Kaikki tämä merkitsee sitä, että Kihnu ei todennäköisesti enää kauaa pysy tuntemattomana pikku saarena. Pieni se on: seitsemän kilometriä pitkä, kolme leveä. Korkein kohta keikkuu 8,5 metrissä. Käthlin Palu kaartaa kuormurin ruohikolle, pysäyttää ja auttaa minut ja pyörän alas. –Tässä on majapaikkasi. Aikamoinen. Aitta, keittiörakennus ja sauna, jota saa lämmittää milloin mieli tekee. Merelle matkaa 200 metriä, hinta 50 euroa yö. –Aamupalan saat meidän puutarhassa. Sen on tuossa vieressä, hän opastaa. Kihnun kieli ja suomi Aamiaisen tarjoilee Käthlinin anoppi. Hän puhuu minulle kihnua – kyllä, saarelaisilla on oma kieli. Naisella on mielenkiintoinen teoria. –Me kihnulaiset ja suomalaiset ymmärrämme toisiamme, kielet ovat melkein samanlaisia, hän iloitsee, mutta ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä hänelle sanon. Nyökkäilen kuitenkin, ja niin hän saa taas vahvistusta uskolleen: suomi ja kihnu ovat melkein sama asia. Kihnun kiertää muutamassa tunnissa. Ehdottomasti vaikuttavin paikka on museo; sen ulkoseinät on peitetty lasten maalauksilla. Ne ovat uskomattoman upeita, älykkäitä, kantaaottavia, taitavia. Ei voi välttyä rasistiselta ajatukselta, että tällä 600 asukkaan kalastuksesta ja käsitöistä elävällä saarella kasvaa poikkeuksellisen onnellisia ja lahjakkaita lapsia. Meri sen saa aikaan, ja käsillä tekeminen, kiireettömyys, autojen puute ja kymmenet ja kymmenet saarta kiertelevät joutsenet. Kihnun Virve Ennen Kihnusta poistumista pitää käydä majakalla ja hautausmaalla. Majakan edessä se tapahtuu – vastaan astelee koko ajan hennolla äänellä laulava vanha, kaunis nainen. Hän on Kihnun ikoni, Virve, lauluntekijä, jonka mukaan laivakin on nimetty. Monella tavalla ihmeellinen ja outo ihminen on tämä vuonna 1928 syntynyt nainen: Kihnun Virve hyppäsi ensimmäisen kerran laskuvarjolla 80-vuotiaana. Lapset ja armo Kihnun hautausmaalle ei koskaan mennä auringonlaskun jälkeen, jotta vainajat eivät häiriintyisi. Menen siis aurinkoisena aamuna ja etsin kolkkaa, johon on haudattu kastamattomina kuolleet lapset. Kastamattomina he eivät saaneet ikinä Jumalan armoa, eikä heillä kirkon mukaan ole siis mitään asia samaan maahan siunattujen kanssa. Myös taivas on näiltä lapsilta suljettu. Ehkä tämä julmuus lopullisesti selittää sen, että vain 14 prosenttia virolaisista uskoo Jumalaan. Palaan laivalla Pärnuun – se kulkee kerran viikossa koko pitkän merimatkan, neljä tuntia. Aamulla nousen junaan, hyppään pois heti Viluveressä ja lähden polkemaan kohti Tallinnaa. Tyhjiä teitä, isoja "müüa" -kylttejä talojen seinissä, harvakseltaan haikaroita ja hiljentyneitä kyliä, suljettuja kauppoja. Vaikuttaa siltä, kuin koko Viro olisi pakkautumassa Tallinaan. Jos Tampereelta lähtee Helsinkiin, kaupungit seuraavat toisiaan ketjussa. Pärnun ja Tallinnan välissä on oikeastaan vain yksi jotenkuten kaupunkia muistuttava paikka, Rapla. Sakun yllätys Kohilassa vajaan 20 kilometrin päässä Tallinnasta elämä näyttää pysähtyneen onnellisesti 1950-luvulle. Koko matkan ensimmäiset uudet kerrostalot näkyvät vasta Sakussa – kiitos Saku Õlletehtaan. Sakussa kannattaa poiketa panimon museossa ja erinomaisen viihtyisässä pubissa. Iso Saku Original maksaa siellä kaksi euroa. Kun illalla tilaan kymmenen kilometrin päässä Tallinnassa kolmen tähden Pirita-hotellissa pienen oluen, se maksaa 6,50 euroa. Minusta tuntuu siltä, että Tallinna on tulossa hulluksi. Mitä muuta voi ajatella siitä, että vielä vuosi sitten Pirita-hotellin edustalla oli laaja uimaranta, jossa lapset leikkivät leväprinsessoja. Nyt ranta on jyrätty järkyttävän laajalla asvalttikentällä ja pääsy merelle estetty. Ilmeisesti siihen kaavaillaan parkkipaikkaa. Tampere 2050? Piritasta on hyvä näköala Tallinnan keskustaan – kirkkojen tornit alkavat jäädä kokonaan pilvenpiirtäjien varjoon. Kannattaa katsoa tarkkaan: Jos Kohila on kuin Kangasala 1950-luvulla, Tallinna on kuin Tampere 2050-luvulla. Hylkeenpyytäjien ja kalastajien perinteisiin pohjautuva Kihnun kulttuuri on otettu UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Saarella on noin 600 asukasta ja se on ollut oma kuntansa vuodesta 1992 lähtien. Kihnulla puhutaan omaa murrettaan, joka luokitellaan Viron saarimurteisiin kuuluvaksi. Sanglaidujen luodoilla on Viron suurin kyhmyjoutsenten yhdyskunta