Teatteri

Punaiset ja valkoiset olivat yhtä typerää sakkia ja viina suomalaisten jumala

Marko Tapion keskeneräisestä romaanista rakentuu Kansallisteatterissa avoimen lopun sukupolvidraama.

Sakari Viika
Punaiset ja valkoiset olivat yhtä typerää sakkia ja viina suomalaisten jumala

Voimalainsinööri (Timo Tuominen) kannustaa duunaria (Timo Torikka) Kansallisteatterin uudessa tuotannossa.

Soila Lehtonen

Sanapari ”arktinen hysteria” lienee jotenkin tuttu useimmille suomalaisille. Että täällä kaamoksen armoilla kansan tunteet pakastuvat ja sitten äkisti purkautuvat, kohtalokkainkin seurauksin?

Tapperien lahjakkaan veljessarjan ( Harri, Kain, Yrjö ) esikoinen Marko Tapio (1924–1973) kirjoitti suurromaaniaan kunnes kuoli. Kaksi osaa ilmestyi, vuosina 1967 ja 1968.

Kansallisen Arktinen hysteria on luonnosteltu julkaistun tekstin ja arkiston käsikirjoituskatkelmien pohjalta. Romaanin keskeneräisyys kiihottaa mielikuvitusta, toteaa dramaturgi Juha-Pekka Hotinen käsiohjelmassa.

Siinä tekijää ja teosta esitellään perusteellisesti, ja hyvä niin: ei ole Tapion rosoinen romaani kansan käsissä kulunut – toisin kuin Väinö Linnan Pohjantähti -trilogia, vaikka se käsittelee samoja aiheita ja aikaa.

Linna oli realisti, Tapion voinee yksinkertaistaen sanoa murtautuneen tulevaan postmoderniin.

Tiukka ote katsojiin

Lavalla ei alussa ole suota ja kuokkaa, vaan 60-luvun voimalatyömaa, uhkaava patomurtuma, insinööri ja istumalakkoilevat juopot duunarit.

Tekeillä on kertomus Björkharryn suvusta, 1800-luvun maalaisoloista kansalaissodan luokkataistelun kautta kaupungistuvaan kapitalismiin. Isät ja pojat katsovat toisiaan viha-rakkauden tuntein.

Ajan läpi nähdyt kahdeksan näyttelijän roolihahmot alkavat tarkentua. Rivakasti etenevässä, yllättävässä dramaturgiassa näyttelijöillä on tiukka kertojanote katsojiin.

Näyttämö on jatkuvassa liikkeessä, rooleja vaihdetaan harvalautaisella takaseinällä, paikat ja henkilöt pyörivät pienellä irtopyörölavalla.

Tarpeistossa näyttelevät läkkipeltikannut ja ämpärit, puukot, kirveet, viinapullot, saalishauki, kaksimetriset sukset – jopa konepistooli. Puolikuollut fiikus kärsii siinä missä ihmiset.

Kliseis-ironisen kansalliskuvaston avulla tarkastellaan ihmistä ja aikaa. Mieleen muistuu kyllä myös Jouko Turkan parhaimpien töiden häijynterävä suomalaisuuden analyysi ja komiikka.

Ihmiskuva syvenee

Ihmiskuvaus syvenee esityksen edetessä. Timo Tuominen insinööri-Harrina, Taisto Reimaluoto Vikki-isänä ja Tarja Heinula Sylvi-äitinä rakentavat taitavasti perhedraaman tragiikkaa, vastapainona oivaltavaa komiikkaa.

Isovanhemmat ( Timo Torikka, Annika Poijärvi ) kokevat kansalaissodan vihan ja tappamisen kuolettavat seuraukset.

Eipä tunnu syntyvän minkäänlaista yhteisen kansallisprojektin eheyttävää voimaa. Tapion maailmankuvassa punaiset ja valkoiset ovat yhtä typeriä, ja tiedonhaluttoman kansan jumalana on viina.

”Kaikki se mikä on kerran tapahtunut on tavalla tai toisella aina läsnä”. Esityksen dramaturgia ja tematiikka nojaavat sitaattiin.

Lopussa nähdään kirjailija itse ( Petri Liski ), neuvottomana, tarinansa kertojien kanssa. Murtuisiko pato? Ja ihminenkö muuttuisi?

Arktinen hysteria

HHHH Käsikirjoitus Marko Tapion romaanin pohjalta: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Kantaesitys: Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet