Nyt löytyi uusi ihmislaji – he elävät rähjäisessä reservaatissaan

Arvio: Aurinkoteatterin vimmainen villi-ihmissafari vie syrjäytyneiden rannalle.

Raisa Kilpeläinen
Nyt löytyi uusi ihmislaji – he elävät rähjäisessä reservaatissaan

Naapurintyttö (Paul Holländer, vas.), alfanaaras ja poika (Niklas Häggblom, Wilhelm Grotenfelt) pyrkivät vaihtamaan maisemaa.

Soila Lehtonen

Aurinkoteatteri määrittelee produktionsa ”luontodokumentiksi”, jossa ”viimeisellä rannalla asuntomessutalojen puristuksessa lymyää vanhan alfanaaraan lauma”.

Nämä saalistajat ovat ”reaktiivisia petoja”, ”vailla älyä ja moraalia”.

Otsalampulla varustautunut henkilö alkaa johdatella pimeällä näyttämöllä yleisöä ”hyytävälle safarille” villien luontokappaleiden ympäristöön, esikuvanaan vaikkapa Ruandassa vuoristogorilloja tutkinut kuuluisa Dian Fossey.

Alfanaaras Armi raakkuu kännissä karaokea paikallisessa juottolassa, hänen itkuinen aikamiespoikansa Jarno kahlaa kotiröttelön kaljatölkkimurskeessa.

Koira on teljetty autonromuun. Haju puuttuu, ja se on helppo kuvitella.

Safarinjohtaja osoittautuu 14-vuotiaaksi naapurin Pamelaksi, jolla on haave laulukisan voitosta.

Näyttämön taustalla vesi liikahtelee mustavalkoisessa rantamaisemassa.

Paikalle pölähtää naaraan tytär Helli aikeenaan kaupata tontti jollekin ”jyväskyläläiselle arkkitehdille”.

Tyttärellä ei ole arki ihan hallussa, hänen on ollut turvauduttava erilaisiin elämänhallintaoppeihin ja pillereihin.

Häijy, römeä-ääninen petonaaras on Niklas Häggblom, Pamelana on Paul Holländer ; sen verran yltiögroteskisti raadollista kurjuusnaturaa tarjoillaan aluksi, että katsoja miettii, nauraisiko, kuinka paljon ja mille.

Joitain kaikuja risteilee muistissa vaikkapa Jouko Turkan tai Aurinkoteatterin taiteellisen johtajan Leea Klemolan teatteritöiden provosoinneista. On näitä tehty, on nähty.

Tietysti kun joidenkin ”toisten” elämänpiirin näytetään kutistuneen karaokeksi, jonne raahustetaan suksisauvojen kanssa, on syytä miettiä, miksi ikioma elämä on ihan muuta – sekä lisää sitä, mikä naurattaa.

Nyky-yhteiskunnan kuumentuneesta kilparyysiksestä tipahtaneet elävät rähjäisessä reservaatissaan, jossa alfanaaraalle yritetään huonolla menestyksellä laittaa seurantapantaa, jotta se ei olisi vaaraksi ympäröivälle toisenlaiselle elämälle (esim. maisema-arvoista maksava jyväskyläläinen arkkitehti).

Tyylilaji on näyttelijöille hankala: virityksestä ei parin tunnin näytelmässä saa tipahtaa, muuten kaikki juutttuu sketsikomiikkaan.

Hiukan pitkään alkupuoliskolla kuviota pohjustetaan.

Mutta kun erityisesti Häggblomin ilmeikäs karisma – jota varmaan tukee hänen rockmuusikkoutensa – kestää hyvin, katsojaa alkaa (hervottomastikin) lopulta myös naurattaa se pelottomuus ja omalaatuinen filosofointi, jonka varassa Armi elämäänsä sitkeästi elää, ihan kaikesta huolimatta.

”Elämä on niinku portaat jotka ei johda mihkään”, toteaa Armi kokemuksen römeällä rintaäänellä.

Ja vaikka äidinrakkaudesta on jäljellä vain jokin hiutunut hitu, veri on hetkittäin vettä sakeampaa.

Saalistajat

HHH Käsikirjoitus ja ohjaus: Sanna Hietala

Lavastus, puvut, valokuvat: Raisa Kilpeläinen

Valaistus: Anttoni Halonen

Äänisuunnittelu: Niklas Nybom

Kantaesitys: Aurinkoteatteri Universum-teatterissa Helsingissä 22.3. Esitykset 29.4. asti


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet