Nöyryytyksestä kumpuava näyttämisen halu voi johtaa suuriin tekoihin – viha voi muuttua rakentavaksi voimaksi

Essee: Nöyryytyksen voi kääntää edukseen – Jos häpeä ei ole syntymäominaisuus, miksi se kiusaa meitä kaikkia?

Asmo Raimoaho
Nöyryytyksestä kumpuava näyttämisen halu voi johtaa suuriin tekoihin – viha voi muuttua rakentavaksi voimaksi

Voiko häpeästä ja nöyryytyksen invalidisaatiosta koskaan vapautua? Ainakaan passivoituminen uhrin rooliin ei vie koskaan omaa elämää eteenpäin.

Juhani Brander

"Häpeä ei ole tuskaa, pelkoa, kuolemaa. Se ei ole tunnetta joka ilmenee tai saa aikaan jotain. Se on sammumista, tukehtumista, ei-elämää. Sitä ei voi mitata, vaihtaa, jakaa toisille. Se on täysin yksityistä, se mikä hävettää ja jäykistää, halvaannuttaa yhden, sitä toinen ei edes tajua hävetä. Häpeä on toiset ihmiset nahan alla."

Näin kirjoitti edesmennyt Jouko Turkka vimmaisessa romaanissaan Häpeä (Otava, 1994).

Pubikiiman ja salasuhteen houkutuksen ohella häpeä lienee keskeisimpiä ihmiskunnan liikakiloja.

Rakkautta emme yleisen itsekunnioituksen vuoksi laske mukaan. Kaikkihan tietävät, että se nyt on sellaista huminaa ja pakotusta.

Miksi häpeä sitten on niin voimakas asia, ettei sen ulkoistaminen ilman vuosikausien terapiaa tai maratonpuheluja Hervannan Annelille onnistu?

Peilaamme tahtomattamme

Psykiatrian erikoislääkäri Juhani Mattila on turkkalaisilla linjoilla teoksessaan Nöyryytys (Kirjapaja, 2017).

Mattilan mukaan merkittävin asia, johon ihminen on yhteydessä, on toisten ihmisten silmät: "Ihmisen tunne omasta itsestä haalistuu, jos hän kokee, etteivät toiset välitä hänestä."

Me peilaamme tahtomattamme itseämme suhteessa muihin. Arvotamme itseämme toisten reaktioista, hyväksynnästä, huomiosta.

Häpeä ei ole kuitenkaan syntymäominaisuus samalla tavalla kuin kateus tai alttius syylille. Häpeä ujutetaan ihmiseen katetrin tavoin. Joka kerta sattuu.

Mattila puhuu paljon siitä, miten lapsuudessa koettu vähättely, mitätöinti, huomiotta jättäminen, sisarusten suosiminen ja muu yleinen laiminlyönti jättävät väistämättä jälkensä puhumattakaan hirvittävämmistä väkivallan muodoista.

Mikäli vuorovaikutusta ja tukea vanhemmilta ei tule, persoona voi jäädä hataraksi ja alttiiksi aikuisiällä yhä uusille loukkauksille.

Sitten on niitä, joilta on viety ensiaskeleista saakka kaikki pois. Vaikuttavassa Yhteiskunnan tahra -teoksessa (Vastapaino, 2016) Marjo Laitala ja Vesa Puuronen tarkastelevat lasten ja nuorten kokemuksia koulukodeista vuosina 1940–1985.

Yhteistä kirjassa kuvatuille ihmisille on voimakas häpeän tunne: "Suomalainen yhteiskunta on osoittanut useille haastattelemillemme ihmisille moneen otteeseen, että heitä (heidän identiteettiään) ei hyväksytä; heidän ihmisarvonsa on kyseenalaistettu niin koulukoteihin sijoittamista edeltäneissä tapahtumissa, koulukodeissa sijoitettuna olon aikana kuin sijoituksen jälkeenkin."

Vanhempien arvonanto vaikuttaa

Pysyvimmissä ydinperhemalleissa vanhempien oma arvonanto toista vanhempaa kohtaan vaikuttaa yhtälailla häpeän muodostumiseen. Lapsi kun tarkkailee maailmaa tutkimusmatkailijan silmin.

Sukupuolesta riippumatta hän ei ole voinut välttyä huomaamasta, kuinka useassa ydinperheessä isä on se hieman säälittävä ja ylenkatsottu tyyppi; enemmänkin äidin pikku apuri suvereenin vanhemmuuden sijaan.

Tulevalle miesoletetulle jää yleisen naureskelun alla heikko samaistumiskohde, kun kansitakki-itsetuntoista ukkoa ei voi päästää ilman ohjeistusta edes ruokakauppaan.

Isän poissaolo, heikkous ja partiopoikamainen tossuilu kahden aikuisen valtapelissä vaikuttaa tutkimusten mukaan tyttöihin yhtä haitallisesti aina itsetunnon ja persoonan kehitystä myöten.

Isyystutkija Jouko Huttusen mukaan hyvä isäsuhde luo molemmille sukupuolille edellytykset parempaan sosiaaliseen vuorovaikutustaitoon, elämänhallintaan ja koulumenestykseen.

Edellä mainitut antibioivat luonnollisesti häpeää.

Alemmuuden tunne taustalla

Huttunen väittää (TS, 8.11.2017), että "tämän hetken 70 000 syrjäytyneen nuoren joukko olisi ainakin puolta pienempi, mikäli heidän elämässään olisi ollut riittävästi miehen hoivaa syntymästä lähtien; miesvanhempaa, joka olisi ollut jakamassa lapsen kasvatusvastuuta".

Juhani Mattila puolestaan kirjoittaa: "Yhteiskunnan kannalta suurimmat menetykset syntyvät silloin, kun nöyryytyksiä kokeneet nuoret ajautuvat sivuraiteelle ja syrjäytyvät työelämästä ehkä koko elämänsä ajaksi. Useimmiten he ovat poikia ja nuoria miehiä, jotka eivät ole hakeutuneet koulun jälkeen jatko-opintoihin tai ovat keskeyttäneet ne, eivätkä ole mukana työelämässä. Parisuhteen rakentaminen ei ole myöskään onnistunut. Tyhjyyttä helpottavat esimerkiksi alkoholi ja nettipelit."

Mattila sanoo, että alemmuuden tunne ja pelko siitä, että joutuisi taas nöyryytetyksi, ovat tiedostamattomana taustalla, kun nuori ei löydä itselleen sopivaa työtä eikä osaa hakea ammattimaista apua.

Peruuttamattomat seuraukset

Koulukiusaaminen on Mattilan tarkastelussa toinen merkittävä varhaislapsuudessa syntynyt kääpä, jonka seuraukset ovat varsin usein peruuttamattomat: "Nuoren voimavarat voivat kestää monta kuukautta, vaikka häntä pilkataan jostain fyysisestä ominaisuudesta, kuten ylipainosta, poikkeavista vaatteista tai siitä, että hän on luonteeltaan ujo ja syrjään vetäytyvä. Kukaan ei huomaa, kuinka hänen itsetuntoaan murennetaan pala kerrallaan."

Myöhempien mielenterveysongelmien siemen kylvetään juuri koulukiusaamistapauksissa.

Moni nuori muuttuu ryhmäpaineen takia, ettei joutuisi itse kiusatuksi. Kuinkahan monesta fiksusta pojasta ja tytöstä on tullut kovis tahtomattaan?

Koulumenestyksen aleneminen on suora korrelaatio kovistelusta.

Asmo Raimoaho
Miksi kiusattu vaihtaa koulua?

Miksi kiusattu vaihtaa koulua?

Ilmeisesti koulukiusaaminen ei ole vähentynyt, vaikka se on vuosikymmenien ajan tapetoinut mediaa eikä toisinpäin.

Helsingin Sanomat (22.11.2017) uutisoi näyttävästi teettämästään kiusaamiskyselystä. Yllättävän monen vastaajan kertomuksessa kiusaaminen on loppunut vasta väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla.

Mikäli näin on, voimme pitää ainakin koululaitosta kasvatusmetodeineen toivottoman avuttomana ja ilmeisen usein voimavaroiltaan puutteellisena instituutiona.

Surkein esimerkki on aina se, jos kiusattu joutuu vaihtamaan koulua ja paikkakuntaa, eikä kiusaaja.

Ehkä kiusaaminen lähtee sillä millä se on tullutkin: pelolla. Eri asia on, kuka sen pelon valjastaa ja missä määrin.

Vastuu on aina johtajilla

Jokainen kiusattu ja häpeällä raskautettu nuori on kuitenkin liikaa.

Mattila väittää, että koulukiusaamisessa tapahtuvat julmuuden muodot ovat monella tapaa yhteneväisiä työpaikkakiusaamisen kanssa. Poissulkemisen ja ryhmäsuosimisen metodiikka saattaa herättää negatiivisia tunteita, arvokkuuden menetystä, häpeää.

Tällaisissa yhteisöissä vastuu on aina johtajilla.

Ongelmallista on se, jos ihminen ei häpeän takia uskalla kertoa pomolle kokemastaan kiusaamisesta. "Nöyryytyksen pelko tekee hiljaiseksi", sanoo Mattila.

Luovu suunnittelusta

Voiko häpeästä ja nöyryytyksen invalidisaatiosta sitten koskaan vapautua?

Mattilan mielestä passivoituminen uhrin rooliin ei vie koskaan omaa elämää eteenpäin, vaan rohkeus jatkaa sitä traumasta huolimatta.

Nöyryytyksen provosoima viha muuttuu parhaimmillaan rakentavaksi voimaksi. Näyttämisen halu voi johtaa suuriin tekoihin.

Näin käy Eija Hetekivi-Olssonin romaanissa Miira (S & S, 2017).

Miira on elänyt toisen luokan kansalaisena Göteborgin lähiöissä, siivonnut rappukäytäviä, kärsinyt kirotusta suomalaisuudesta.

Luokkayhteiskunta murtuu tahdonvoiman ja unelmien edessä. Häpeä ja nöyryyttävät kokemukset antavat uskomatonta voimaa.

Tulevaisuus symboloituu aikuislukion luomiin mahdollisuuksiin: "Tänne hän tulisi opiskelemaan, jumankauta. Hän murtaisi kehää kiertävän pyöreän ajan ja rappusiivouspakon kahleet, vaihtaisi elämää."

Mattilan mielestä kannattaa luopua täydellisestä varmuudesta ja suunnittelusta, koska sillä suurella alueella, joka on kontrollin ja tietämisen ulkopuolella, voi syntyä jotain uutta.

Tai niin kuin Lou Reed jo aikanaan kehotti: Walk on the Wild Side.


Lue myös nämä


Kommentit (3)

  • Arkadian narsissitarha

    Ei häpeä todellakaan kiusaa kaikkia, siitä kiistattomin todiste näkyy siinä ettei kaikkein itsekeskeisimmillä ja ahneimmilla ihmisyksilöillä joita myös narsisteiksi kutsutaan, ole mitään häpeäntunteita vaikka tietoisesti tekisivät vääryyttä, samoilta persoonilta puuttuu usein myös eettiset arvot ja moraali.

  • Hakemaan

    Häpeä ja nöyryytys myös saattavat saada ihmisen kokemaan sen aina uudelleen: hakemaan hyväksyntää ihan vääriltä ihmisiltä (vähintään niin, että varmasti tulee uudestaan torjutuksi), alisuoritumisen kautta (joko suoraan jättää tekemättä tai sabotoi itsensä kalkkiviivoilla esim pääsykokeissa tai työhaastattelussa)… Jne. Ihmissuhteissa tämä tarkoittaa pahimmillaan yksinäisyyttä, missä haaskaa kaiken energian miellyttääkseen sitä/niitä, jotka eivät koskaan tule välittämään oikeasti. Sitten suree, pettyy ja vihaa jopa, vaikka kohde on ollut väärä. Ja se on jopa saattanut tuntua oikealta = tutulta.
    Pahimmillaan se johtaa jopa vaarallisiin tilanteisiin.

    Ja kun pelko vie, se alentaa suorituskykyä tappion pelossa urheilussa: monta treeneissä sairaan hyvää lukkiutuu kisatilanteessa tai jopa voiton pelossa! Kaikki eivät uskalla voittaa ja syynä voi olla kotona tehty väheksyntä ja nöyryytys. Ei aina, mutta nämä ovat yksiä syitä kyllä. Eikä kaikki valmentajat toivo suojattinsa voittoa – en minäkään uskoisi ellen olisi nähnyt.
    Vielä jos johonkin tärkeään tilanteeseen sattuu tulemaan ”vastaan” nöyryytyksestä muistuttaja. Jotkut tekee sitä tahallaan, myös esimerkiksi pääsykokeissa, missä voi sitten haukkua ylimielisesti opettajan ja tuomarin asemasta toisen lahjattomaksi. Tätäkin on nähty.

    Huonommuuden tunne saattaa siis luikerrella moneen elämän osa-alueeseen ja tehdä todella tuhoisaa jälkeä. Sitten tulee uusia ja uusia suruja, pettymyksiä ja… Häpeää.
    Joten hakekaa apua ja hoitakaa osa kerrallaan kaikki pois, ilman pillereitä. Isolla osalla ne eivät lopulta auta, kun ”vika” on muualla kuin aivojen kemiassa. Tietyllä tavalla häpeä on suojakeino: koska minuun on sattunut, ”opin” tästä ettei sattuisi uudestaan. Mutta käsittelemättömänä se vaan toimii väärin.
    Älkääkä koskaan uskoko kaikkea, etenkin jos se tuntuu lannistavan. Joskus täytyy ottaa kovaakin kritiikkiä vastaan, mutta tunnustella oletteko oikeasti ansainneet sen vai onko se vain vallan käyttöä: ei kukaan ansaitse jatkuvaa pahaa mieltä/oloa.

    Kukaan ei kuitenkaan ole toista huonompi ja jokaisella on joku vahvuus. Häpeä on myös terve tunne kohtuudella (omatunto).
    Näyttämisen halu voi olla hyvä, mutta johtaa myös epäonnistumisen myötä todellisiin vaikeuksiin. Parempi ehkä olisi siis itsetunto, terve näyttämisen halu siltä pohjalta, että uskaltaa ja aito itsensä kuuntelu. Silloin arvostaa joka matkaa ja uskaltaa kohdata haasteet sitkeästi, pelkäämättä epäonnistumista – koska asiaa tekee itselleen eikä muille.
    Häpeä voi kääntyä voitoksi, mutta se pohjasyy ei aina poistu millään menestykselläkään vaan sen joutuu kohtaamaan silti.

    Voimia ja sitkeyttä kaikille sitä tarvitseville!

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet

Sammio