Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Nainen, jonka vuoteella lojuu Leonard Cohen – Silvia Hosseinin Pölyn ylistys parittaa intohimon ja analyysin

Minä en ole erityisen kiinnostunut Leonard Cohenista , en erota hänen eri levyjään toisistaan ja pidän rock-esseistiikkaa joutavana rappioraapusteluna. Tällaiset maalliset seikat tuntuvat kuitenkin heti toisarvoisilta, jos tekstissä on erityinen tyyli, elävä rytmi tai vinkeitä kiepsautuksia. Myös paneutuminen ja kyky kirjoittaa siitä riemastuttavat, mutta keskitytään nyt muuhun. Essee Leonard Cohen munasillaan on fanin kirjoittama, Silvia Hosseini tekee sen heti selväksi: ”Joka ryhtyy suhteeseen kanssani, päätyy väistämättä kolmiodraamaan. Jokaisessa keskustelussa, kuiskauksessa ja kosketuksessa on nimittäin mukana Leonard.” Hyhhyh. Mutta ilmenee, että kyse ei olekaan esseeksi pukeutuneesta fanikirjeestä. Hosseini (jonka Cohen ”useimmiten lojuu vuoteellani, lausuu salaperäisiä kielikuviaan ja ylistää muotojani”) kertoo nautinnoistaan ja alkaa sitten ruotia suhteen ainoaa koetinkiveä. ”Tahmeaa tahraa”, Death of a Ladies' Man -levyä (1977). Sitä pidetään yleisesti maestron surkeimpana pitkäsoittona. Hosseini kuvaa, miksi. Erittelee levyn kantta, sanoituksia ja taustoja tavalla, jossa rakkaus ja ymmärrys kohtaavat tolkullisuuden. Teksti ei takerru huonouteen vaan sanoo jotain kirjoittajastaan, kohteesta ja muuttuneesta maailmasta. Death of a Ladies' Manissa ”nainen esitetään joko seksuaalisesti luotaantyöntävänä tai härnäävänä seksiobjektina”, kirjoittaa Hosseini, ja kuvaa sen jälkeen sisältöä runsain esimerkein. Lopputuloksena lempeä mutta syvällinen tulkinta: Cohen (joka inhosi levyä itsekin) ”paljastaa heikkoutensa kaikille, jotka jaksavat vaeltaa hotelli Spectorin siivottomien käytävien läpi. -- Nuhjuisen huoneen nurkassa seisoo yksinäinen, alaston mies.” Pölyä pölyttömyydessä Monen esseekokoelman tavoin Pölyn ylistys on kokonaisuutena hajanainen ja hiukan epätasainen. En sano tätä kuitenkaan moitteena, osassa teksteistä vain on enemmän ytyä. Varsinkin pidin teksteistä, joissa näkyy Hosseinin kyky kuvata lukemaansa tarkasti ja eloisasti. Yhdeksän tekstin kokonaisuus – aiheita Al Pacinon huudosta Sons of Anarchy -tv-sarjaan – eheytyy tyylinsä ansiosta. Hosseinin esseeminä on sivistynyt ja älyllinen mutta myös itseironinen ja lihallinen. Huumori ei tunnu ajallemme luonteenomaiselta pakkoliikkeenomaiselta tosiasioiden välttelyltä vaan herkkyyden muodolta. Asioissa kun on aina puolensa. Pölyiseltä tuntuvaa taidetta Kirjan nimiessee kuvaa kansallisten taidemuseoiden samanlaisena toistuvaa rannatonta merta, merkityksensä kadottaneiden teosten apaattista rintamaa, jossa ”vaikka missään ei ole pölyä, kaikki tuntuu pölyiseltä”. Essee saa voimansa notkeasta tyylistä ja pelottomasta ajattelusta, mutta myös oletuksesta, että kaikki ovat käyneet museoissa ja voivat joko jakaa kokemuksen tai vastustella. Kävin kerran Pariisin Louvressa niin, että katsoin yhden teoksen, jota varten sivuutin kollegani kanssa kilometrillisen taidetta. Se tuntui merkitykselliseltä ja hauskalta. Samaan pystyy hieno esseekokoelma. Hän on meitä varten valinnut, rajannut ja ajatellut, jotta ei tarvitsisi halleissa vaellella. 186 sivua. Savukeidas, 2018.