Matti Kuusela

Essee on maailman kolmanneksi tyhmin asia.

Edelle kiilaavat vain anjovis ja verkkopankki – edellinen makunsa vuoksi, jälkimmäinen siksi että ilman verkkopankkitunnusta sinulla ei ole enää ihmisoikeuksia.

Taannoin ihmistä ei ollut olemassa, ellei hän ollut kirkonkirjoissa. Herran vuonna 2017 ihminen on säälittävä hylkiö, joka ei saa matkustaa edes junalla tai pysty ostamaan teatterilippua, ellei hänellä ole käyttöliittymää ja piipittävää mobiilia.

Kai sellainen kohta vaaditaan myös Pyhälle Ehtoolliselle mentäessä. Ennen alttarille astumista on tunnustettava syntinsä ja verkkopankkinsa.

Jokainen omilla aivoilla ajatteleva ymmärtää, että tällainen kehitys on Saatanan juonia. Verkkopankkitunnus on ilmestyskirjan peto, joka vähitellen muuttaa ihmiset marsuiksi ja esseiden aiheiksi.

Ja silloin ovat asiat hyvin huonolla tolalla, sillä esseissä ei ole tavattu elämää.

Esseeseen? Siis mihin?

Jo sana essee on joten kuten surullinen, "Essee". Mitä tolkkua siinä on? Miettikääpä ablatiivia "esseeseen".

Arvasin, että olette niin esseytyneitä, ettette edes huomaa virhettä: kyseessä ei tietenkään ole ablatiivi vaan illatiivi, sijamuodoista suloisin.

Kuten kuvitella saattaa, "essee" on lapsellinen väännös myöhäislatinasta. Taustalla on verbi exagiare, joka merkitsee "punnita".

Joutavaksi kyhäelmäksi sana muuttui ranskassa, kun filosofi Michail de Montaignen kirjoituksia alettiin paremmin puutteessa kutsua nimellä "essais".

Siis sössösuomeksi essee. Parempi vaihtoehto olisikin ollut "söpötys".

Ihmisen julmuus

Montaigne oli ikävästä esseetaustastaan huolimatta viimeisen päälle viisas mies. Hänen esseensä (huokaus) Julmuus tarjosi käännekohdan itsekeskeiselle, ihmisyyttä ylimpänä pitävälle ajatteluperinteelle.

Montaigne kirjoitti sen verran reippaasti, että on loukkaus kutsua häntä esseistiksi.

Hän ei yrittänyt kuulostaa fiksulta, syvälliseltä tai oppineelta, vaan kertoi konstailematta "vihaavansa” eläimiin kohdistuvaa julmuutta.

Montaigne ymmärsi eläinten lisäksi myös naisia, heidän seksuaalisia halujaan ja jopa uskottomuuttaan.

Ihmisissä ja muissa eläimissä ei ole paljonkaan eroja. Paitsi että muut eläimet eivät kirjoita esseitä.

Kuolleita sanoja

Olisi energian tuhlausta vihata esseetä. Eihän se ole muuta kuin poloinen sana. Samalla tavalla kuin journalismi on tätä nykyä silkka sana, kuollut, nolatttu, nöyryytetty sana.

Jos Suomessa vallitsisi sananvapaus, minä kertoisin nyt, milloin journalismille pantiin viimeinen piste.

Sillä hetkellä, kun toimituksiin pystytettiin näyttötaulut, jotka kertovat reaaliajassa, kuinka moni ihminen juuri nyt lukee kutakin verkossa ilmestynyttä juttua tai itse asiassa sen otsikkoa.

Tätä en kuitenkaan uskalla kirjoittaa, sillä juuri nämä näyttötaulut, otsikot ja klikkaukset ovat pyhiä, siis arvostelun yläpuolelle. Lisäksi ne ovat meidän entisten journalistien nykyisen ja tulevan työn ytimessä. Tai vielä kauhistuttavammin: suunnannäyttäjinä.

Miksi sitä kutsuisimme? Tätä työtä? Sitä että tärkein tehtävämme on tarjota lukijoille heidän jokapäiväinen kauhistuksensa ja kiihottumisensa.

Jos en kirjoittaisi juuri nyt vakavahenkistä esseetä, vastaisin: huoraaminen. Mutta koska esseitä kirjoittavat vain korrektit ihmiset, sanon että viihdyttäminen.

Sana ja vapaus

Entä miten tämä kaikki söpötys liittyy mihinkään?

Sillä siunatulla tavalla, että Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa puhutaan perjantaina perätysten kahdesta tärkeästä aiheesta: ensin esseestä, sitten siitä, mitä saa sanoa ja vihata, siis sananvapaudesta.

Voin vakuuttaa, että edellinen on paljon helpompi maasto.

Esseetä voi haukkua täysin palkein ilman että kukaan närkästyy. Mutta annas olla, kun rupeat arvostelemaan valtamediaa, silloin olet luopio tai jälkeen jäänyt.

Ehkä rupean kuoltuani sittenkin esseistiksi. Hänen kirjoituksiaan ei lue kuin toinen esseisti, tämäkin todennäköisesti jo kuollut tai turvallisesti suomenruotsalainen.

Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa perjantaina klo 14–15: "Essee: Totuuslauseiden sarjatulta vai henkistynyttä kulttuurikirjoittelua?" ja klo 15.30–16.30: "Mitä saa sanoa? Mitä pitää sanoa?"

Korjattu 29.6. kello 14.20: Keskustelu Sastamalassa on perjantaina, ei tänään torstaina, kuten aiemmin virheellisesti kirjoitettiin.

Montaigne

Michail de Montaigne (1533-1592) vaati lastenkasvatukseen lempeyttä. Kaikenlainen kovakouraisuus piti hylätä.

Kouluissa noudatettiin hänen mielestään tarpeettoman ankaraa kuria. Huutavat opettajat tekevät nuorista vain "kirjoilla täytettyjä aaseja".

Montaigne hyväksyi naisten sukupuoliset halut ja tarpeet. Aviorikoksesta syytettyjä naisia hän kehotti vetoamaan haluun vaihdella.

Hyvässä avioliitossa "vaimon pitää olla sokea ja miehen kuuro", ehdotti Montaigne.


Lue myös nämä


Kommentit (12)

  • Nimetön

    Hauska, hyvä ja mielenkiintoinen juttu, kiitos! Ja jotenkin koomisella tavalla lohduttikin, kun olen tämmöinen
    ”säälittävä hylkiö”, joka ei hallitse mobiilitekniikoita ym. nykyajan ihmeitä…

  • Marjo Liusvaara

    Oivallista tekstiä. Hyvä sisältö. Kiitokset kirjoittajalle.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet