Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Kun äiti melkein kamelin tappoi, ja ontuminen loppui antabus-kuurilla – Peter Sandströmin tragikoomisille sukutarinoille ei mikään inhimillinen ole vierasta

”Sinä vuonna äiti kukki jo huhtikuussa. Se oli ominaisuus, jonka hän oli saanut isän kuoleman jälkeen.” Mikäli Runeberg-palkinnon vuonna 2017 voittanutta Peter Sandströmiä on uskominen, ei kukkiminen ollut ainoa asia, mistä hänen äitinsä Uudessakaarlepyyssä tunnettiin. Muorista puhuttiin nimittäin myös kamelintappajana. Toisaalta mitä voi odottaa, jos oma isä lahjoittaa pojalleen kirveen sellaisessa lahjapaperissa, josta yleensä löytyy alusvaatteita. Siskolleen kertoja puolestaan suuttuu, koska tämä ei hakannut häntä pienenä. ”Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa”, perustelee kovin Sandströmin oloinen hahmo. Näistä aineksista kertomuskokoelman ydin rakentuu; se on täynnä arjen absurdismia, yllättäviä tilanteita ja sitä universaalia vierautta, jota kaikkein lähimmät ihmiset usein toisilleen edustavat. Muistisiltoja kahden kaupungin välillä Elämän yleisiä etäisyyksiä luodaan myös maantieteellisesti Turun ja Uudenkaarlepyyn välille. Turku edustaa kertojalle sivistystä, yliopistoa, perhettä sekä runollisesti värittynyttä kaupunkikulttuuria siinä missä Uusikaarlepyy agraari-Suomen pysähtyneisyyttä. Vain jälkimmäiseen halutaan katkoa siteet, vaikka kirjan viimeinen lause väittää toista. Kertomusten myötä muistihistorialliset sillat rakentuvat uusiksi. Muistin vaistonvarainen suhde avautuu erityisesti tyttären ja pojan kohdalla. Luopuminen konkretisoituu isän ja aikuisen pojan kohdatessa Kööpenhaminassa: ”Halusin sanoa että rakastin häntä, mutta sanat kuulostivat mielestäni siltä kuin ne olisi lainattu amerikkalaisesta elokuvasta tai poplaulusta.” Vaaran tuntu Sandström on niitä kirjailijoita, joita lukee aina mielenkiinnolla. Väkivaltaiset ja lähes itsetuhoiset kuvastot vuorottelevat tekstissä luontevin rytmimuutoksin. Ne tuovat tekstiin nykykirjallisuudelle muuten niin vierasta vaaran tuntua. Kirjailijalle määrätään sadan päivän antabus-kuuri, jonka seurauksena ontuminen loppuu. Hän kertoo pitäneensä pistoolia useamman kerran ohimollaan. Isänä hän myöntää olleensa ailahteleva ja poissaoleva. Syyllisyys painaa tekstiä ja siitä läpi. Jälleen käy toteen se, ettei kirjallisuudelle mikään inhimillinen ole vierasta. Ajan perspektiiviä vasten Kunnianhimoinen ja paikoin kömpelö teos ei kuitenkaan ole kuvaus yksittäisen suvun tai sen jäsenten elämästä, vaan se on laajempi yritys ymmärtää kaikkia niitä inhimillisiä ristiriitaisuuksia, joista yhteinen maailmamme rakentuu. Lopulta elämästä jää jäljelle vain heijastuksia ja mielikuvia, joiden ainoa perspektiivi on aika: ”Niin, siellä ne yhä kulkivat, äidin ja siskon hahmot kuin osana ikuisuutta.” Suomentanut Outi Menna. 215 sivua. S & S, 2018.