Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Konserttiarvio: Filharmonia tarjosi huumoria ja ufomaista jazzia

Harri Hautala Kapellimestari: Santtu-Matias Rouvali. Solistit: Petri Mäkiharju, kontrabasso, Aki Välimäki, trumpetti. HHH Tampere-talon Iso sali 22.4. Nykymusiikin paras puoli on se, etteivät kuulijat yleensä arvaa, mitä on tulossa. Saadaan siis jotakin uutta ja ehkä yllättävääkin. Tampere Filharmonian osittain tilaamassa Max Savikankaan kaksoiskonsertossa on kaikkea mahdollista, kuten jousien narskutusta ja muita epätavallisia soittotapoja, jazztunnelmointia ja vähän improvisointiakin. Kokonaisuutta voi sanoa sekavaksi ja hahmottomaksi, mutta myös hauskaksi ja eläväksi. Saa valita. Ainakaan solistien osaamisesta ei teoksen onnistuminen jäänyt kiinni. Aki Välimäki puhalsi trumpetillaan ja flyygelitorvellaan taitavasti solistista johtoaihetta, jota kontrabasisti Petri Mäkiharju kommentoi antaumuksella. Soinniltaan kahden näin erilaisen soolosoittimen valinta samaan konserttoon kertoo säveltäjän huumorintajusta. Kirkasotsainen trumpetti näkee maailman valoisana ja tien avoimena, möreä kontrabasso vetää utopistin maan pinnalle ja muistuttaa elämäntien kuopista. Orkesterin rinnalla solistit olivat kovin epätasaisessa asemassa. Trumpetti tietenkin kuului vaikka minkälaisen orkesterimassan läpi, mutta kontrabasso sen sijaan peittyi pitkiä aikoja. Onneksi basistilla on kappaleessa yksi iso oma soolokin patarumpalin kanssa. Jakso toimi sinänsä mukavasti, mutta yhteys kokonaisuuteen jäi kysymysmerkiksi. Tosin vieläkin enemmän perinteistä teosidentiteettiä rikkoi – taas ilmeisen tarkoituksellisesti – keskivaiheen ufomainen jazz-episodi. Vivahteita riitti Rytmit ja tanssillisuus olivat pääosassa konsertin alun Aaron Coplandin Meksikolaisessa tanssisalissa ja Igor Stravinskyn Petrushkassa . Oltiin siis kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin omimmalla alueella. Coplandin uran folkloristisen suunnan avauksessa orkesteri ei oikein saanut menoa riittävän letkeäksi ja iskeväksi. Kappale eteni varovaisesti ja jarrutellen. Aivan erilainen energia siivitti Petrushkaa , jossa Rouvali näytti taas verrattoman taitonsa löytää luontevasti teoksen ikioma sisäinen syke. Orkesteri reagoi vuoroin väkevällä, toisinaan äärimmäisen hienostuneella soitollaan. Soinnin vivahdekirjo oli maailmanluokkaa.