Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Joulukuusi kärsii janoa ja ikävää, kaipaa tovereitaan ja saa huonekasvit huolestumaan

Mitä mietit, joulukuusi? Onko sinulla metsää ikävä? Kysymystä ei voi enää välttää luettuaan Peter Wohllebenin kirjan Puiden salattu elämä . Ymmärrän kulmien kohottelun. Jokainen järkevä ihminen tarttuu epäillen ja pahinta peläten kirjaan, jonka alaotsikko on ”Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä” ja jonka takakannessa todetaan ”puut kommunikoivat keskenään, ne hoitavat jälkikasvuaan, puuvanhuksiaan ja jopa kaatuneita tovereitaan.” Jaha, taas sitä puiden halaamista ja muuta sietämätöntä inhimillistämistä. Onneksi kirjailija, luontokartoittaja Anni Kytömäki on suostunut laatimaan kirjaan esipuheen. Kas kun Kytömäki tietää puista enemmän kuin ehkä kukaan muu Pirkanmaalla. Hän ei siedä turhaa romantisointia tai oikomista. Ja koska Kytömäki kertoo olevansa kirjan takana ja jopa suosittelee sitä, maallikkolukijakin voi lähteä tuiki outoon maailmaan ilman kaikkea kangistavaa ivaa ja epäluuloa. ”Wohllebenin teoksessa puista ei tehdä henkiolentoja. Niistä tehdään eläviä”, kiteyttää Kytömäki esipuheessa. Hän alkaa myös pohtia asioita, jotka eivät välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. ”Esimerkit puiden puolustautumisesta ja hälytysjärjestelemistä – kemiallisista avunhuudoista – saavat väistämättä pohtimaan, miltä puusta tuntuu tulla kaadetuksi?” Wohllebenin mukaan ihmisen on vaikea ja melkein mahdoton ymmärtää puita, koska ne ovat loputtoman hitaita: puiden lapsuus- ja nuoruusvaihe kestää kymmenen kertaa kauemmin kuin ihmisen. Olisivatko ihmiset yksinkertaisesti kateellisia puille, jotka ilman meitä voisivat elää yli tuhatvuotiaiksi? Vai emmekö kerta kaikkiaan tiedä tarpeeksi puiden elämästä? Vauvakuusi siellä nurkassa, koeta kestää. Kohta kivut ja kärsimykseksi ovat ohi. Myös Wohlleben, metsänhoitaja, harvensi aiemmin metsiä surutta. Ryhdyttyään tutkimaan puiden elämää juurta jaksain, hän muutti täysin mielipiteensä. ”Puiden kaataminen ja isoilla työkoneilla myllertäminen ei yhtäkkiä olekaan itsestään selvää, jos tietää että puut aistivat kipua, että niillä on muisti ja että puuvanhemmat elävät yhdessä jälkikasvunsa kanssa.” Aistivat kipua? Muistavat? Elävät lapsiensa kanssa? Kuulostaa hurjalta, mutta Wohlleben perustelee väitteensä vakuuttavasti. Jopa niin vakuuttavasti, että kirja kannattaa lukea vasta joulun jälkeen. Joulukuusesta ei voi enää nauttia, kun tietää sen kärsivän joka hetki. Juuriltaan revitty kuusi kaipaa ystäviään, tietää kuolevansa ja tuntee joka hetki järkyttävää janoa. Wohllebenin mukaan ”Kuusi huutaa janoaan”. Se tarkoitta sitä, että jano aiheuttaa värähtelyä, avunhuutoa, jota emme onneksemme kuule. Entä jos joulukuusia olisi kaksi? Olisivatko ne onnellisempia? Olisiko kauniimpaa kuolla yhdessä eikä yksin, joten kuten julkeassa sähkövalossa? Aloin pohtia asiaa ihan vakavissani ja lähetin lopulta kysymyksen sähköpostilla asiantuntijalle, siis Kytömäelle. Tässä hänen kiitettävän ripeä vastauksensa, sanasta sanaan: ”Valitettavasti luulen, että joulukuusi ei olisi kaksin onnellisempi. Kasvit reagoivat vaurioitumiseen siten, että viesti saattaa välittyä lähistön muille kasveille. Jos esimerkiksi juuret ovat vaikeuksissa, tieto leviää koko puuhun ja voi johtaa siihen, että lehdet (tai neulaset) erittävät hajuaineita Hajuaineiden tehtävä on varoittaa lähimmäisiä (puita), jotta ne voisivat alkaa valmistautua uhkaan. Jos kaksi tyvestä katkaistua kuusta seisovat samassa huoneessa, ne luultavasti aistisivat toistensa kemialliset hätäviestit ja stressaantuisivat itsensä lisäksi vielä kaverinkin puolesta – viimeistään siinä vaiheessa, kun joulukuusi vääjäämättä alkaa tehdä kuolemaa, kastelusta huolimatta. Olisi mielenkiintoista tutkia, ahdistuvatko huonekasvit joulukuusen läsnäolosta, vai ymmärtävätkö vain saman lajin edustajat kuusen kemialliset viestit.” Voisimmeko jotenkin lievittää jo kuolemaan tuomitun joulukuusen viimeisten päivien kärsimystä? Ainakin antamalla sen nukkua. Puutkin näet nukkuvat öisin. Laserkeilauksen avulla on havaittu, että oksat ja lehdet muuttavat yön tullen hiukan paikkaa siten, että koko puu nuokahtaa. Wohllebenin mukaan on kiistatta selvitetty, että öinen valaistus aiheutti yhdysvaltalaisen tammikannan kuolemisen. ”Puu tarvitsee mitä ilmeisimmin lepotaukoja ihmisen lailla, ja levon puutteella on molemmille kohtalokkaat seuraukset”, hän kirjoittaa. Sammuttakaa siis säälimättömät sähkökynttilät edes yöksi! Antaa kuusivauvalle lyhyt lepotauko, autuas nukahdus, paluu isän ja äidin turvalliseen helmaan, metsän siimekseen. Vuonna 1964 Bonnissa syntynyt metsänhoitaja ja kirjailija. Hoitaa nykyisin ympäristöystävällistä metsänhoitoaluetta Hummelissa. Seuraava kirja Eläinten salattu elämä ilmestyy suomeksi keväällä 2017. Puiden salattu elämä on ollut Saksassa suurmenestys ja se on käännetty jo 19 kielelle. Wohlleben on myös suosittu luennoitsija. Hänellä on kaksi lasta ja vaimo. Käynyt Suomessa. ”Aina kun juon aamukahvia, minä muistan Suomen metsät”, alkaa kirjan esipuhe suomalaiseen painokseen.