Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Eurovaalikone Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Jos aiot tänä vuonna lukea vain yhden ainoan kirjan, valitse tämä

, teksti , grafiikka Jokaisen ihmisen pitäisi lukea tämä kirja. Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto on sekä järkyttävän hyvä että järkyttävä kirja. Tämä on yksi parhaista kirjoista, mitä käynnissä olevasta planeetanlaajuisesta rakennemuutoksesta on koskaan kirjoitettu. Nyt ei puhuta taloudesta tai markkinoista, vaan ympäristöstä. Siitä, miten ihminen tekee kaikkensa tuhotakseen planeettamme ainutlaatuista monimuotoisuutta. Niin nopeasti ja tehokkaasti, että tuholla ei ole edeltäjää maapallon historiassa. Ei edes, vaikka maapallo on viimeksi kuluneen 500 miljoonan vuoden aikana kokenut viisi suurta sukupuuttoa. Käynnissä olevan kuudennen sukupuuton hinta on kova. Se koituu luultavasti myös oman lajimme kohtaloksi. Aikakaudella on jo oma nimi: antroposeeni, ihmisen aika. Kolbert ei julista eikä saarnaa. Hän ei lado pöytään pelkkiä puuduttavia faktoja. Hän vie meidät paikan päälle katsomaan, mitä tapahtuu. Vierailemme esimerkiksi Panamassa El Valle de Antónin kaupungissa. Siellä on keskus, joka käy epätoivoista taistelua alueen sammakoiden sukupuuttoa vastaan. Matkustamme Newfoundlandin koillisrannikon Kauhusaarelle. Täällä ihminen teurasti siivettömiäruokkeja yli 200 vuotta. Käymme Yhdysvalloissa luolissa, missä G eomyces destructans -sieni sairastuttaa lepakot valkokuonosyndroomaan ja tappaa ne. Muutos tapahtuu huippunopeudella Luonnon monimuotoisuuden tuhoa pääsemme seuraamaan Brasilian sademetsiin. Siellä metsäympäristön pirstaloitumista on tutkittu jo kolme vuosikymmentä. Koetta on sanottu jopa maailman tärkeimmäksi ekologiseksi kokeeksi. Kirja vie myös paikkoihin, missä maakerrostumat kertovat menneistä sukupuutoista. Ihmisen ohjaama joukkotuho alkoi vähitellen jo, kun lajimme alkoi levittäytyä eri puolilla maapalloa. Vuosi vuodelta tahti on vain kiihtynyt. Nyt ollaan jo sukupuuton mitoissa. Joukkotuho käynnistyy, kun elinympäristön muutos on niin nopea, että evoluutiohistoria menettää merkityksensä. Poikkeusoloissa ominaisuudet, jotka ovat vuosimiljoonien ajan olleet kaikkein hyödyllisimpiä, muuttuvat yhtäkkiä tappavaksi. Juuri tämä maapallolla tapahtuu juuri nyt. Avainsana on nopeus. Ihmisen ilmakehään vapauttaman hiilidioksidin määrä on suurin piirtein samaa tasoa kuin jääkausien aikaisissa lämpötilojen heilahtelussa. Nyt lämpeneminen on kuitenkin kymmenen kertaa nopeampaa kuin viimeisen jäätiköitymisen päättyessä. Eliöt ja ekosysteemit eivät yksinkertaisesti pysy muutoksen perässä. Antroposeenille ominaista on, että ihminen on romuttanut maapallon perinteiset levinneisyyden periaatteet. Lajit leviävät nopeasti mantereelta toiselle laivoissa, lentokoneissa ja jopa sinun matkalaukussasi. Globalisaatio, maailmankauppa sekä hyödykkeiden ja ihmisten vaivaton liikkuminen eivät arvosta luonnon monimuotoisuutta. Samalla maapallon lajisto sekoittuu ennenkokemattomalla tavalla. Monin paikoin tulokaslajeja on jo enemmän kuin alkuperäisiä lajeja. Ihmisen kiihdyttämälle maailman eläin- ja kasvikunnan liikkumiselle ja uudelleen sekoittumisella ei ole vertailukohtaa koko maapallon historiassa. Ihminen rakentaa myös esteitä lajien tielle Samaan aikaan ihminen rakentaa esteitä lajien normaalin leviämisen tielle. Valtatiet, hakkuuaukeat ja viljelmät ovat luoneet saarekkeita sinne, missä ennen oli yhtenäinen metsäalue. Brasilian sademetsissä kolme vuosikymmentä kestänyt koe on osoittanut, että pirstaloituneessa metsässä lajien monimuotoisuus vähenee tasaisesti ja nopeasti. Kolbert on kokenut toimittaja. Hän kirjoittaa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Ympäristön tuhoutumisen ja sukupuuttoon kuolleiden ja kuolemassa olevien lajien lisäksi pääosassa ovat tutkijat, jotka ovat paljastamassa, miten ihminen kotiplaneettaansa raiskaa. Kaikessa monimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan Kuudes sukupuutto on hurja matka maapallon nykytilaan. Ei kirja turhaan vuoden 2015 parhaan tietokirjan Pulizer-palkintoa saanut. HHHHH Suomentanut Pirkko Vesterinen. 367 sivua. Atena 2016. Yhdysvaltain koilliskolkassa Dorsetissa sijaitseva Aeolus-luola on Uuden-Englannin alueen suurin lepakkojen talvehtimispaikka. Ennen valkokuonosyndrooman saapumista luolassa talvehti joka vuosi satojatuhansia lepakoita. Kun Elizabeth Kolbert vieraili luolassa ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, lattia oli mätänevien lepakonraatojen ja luiden peitossa. Pari vuotta myöhemmin lepakot olivat lähes tykkänään kadonneet. Syynä on Geomyces destructans -vieraslaji. Se on sieni, joka löysi tiensä Yhdysvaltain lepakkoyhteisöjen kimppuun ihmisen avustamana. G. destructans kirjaimellisesti syö lepakon ihoa. Kun lepakot asettuvat kylmiksi talvikuukausiksi horrostamaan luoliin, iholle pesiytynyt sieni ärsyttää niitä. Lepakot heräävät horroksesta, lentelevät ympäriinsä ja alkavat etsiä ravinnoksi hyönteisiä, joita ei talvella ole. Lopulta rasvavarastot ja energia loppuvat. Lepakot kuihtuvat ja kuolevat. G. destructans löytyi New Yorkin Albanysta 2007, kun eräs luontobiologi meni laskemaan lepakoita kaupungin länsipuolella olevaan luolaan. Luola oli täynnä kuolleita lepakoita. Niiden kuono näytti siltä kuin joku olisi dipannut lepakoita talkkijauheeseen. Sen jälkeen valkokuonosyndrooma on levinnyt yli 20 osavaltioon ja useaan Kanadan provinssiin. Se on tappanut miljoonia lepakoita.