Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Ellen Thesleff oli Schjerfbeckin, Matissen ja Picasson veroinen oman tiensä kulkija

Kuvataiteilija Ellen Thesleff (1869–1954) mursi sekä sukupuolensa että totunnaisten tyylisuuntausten rajoituksia. Nuorena säätyläisnaisena hän kulki maailmalla pystypäin lyhyttukkaisena ja maalla Ruoveden Muroleen luonnossa pojan vaatteissa, mikä taatusti herätti ympäristön huomiota. Lisäksi hän maalasi aiheita, jotka miellettiin tuolloin miesten aiheiksi – ensin maisemia, myöhemmin yhä abstraktimpaa avantgardea. Vakavasti otettavaksi taiteilijaksi hän nousi maalauksellaan Kaiku (1891), jossa nuori tyttö huutaa täysin palkein kohti erämaata. Tyyliltään naturalistinen teos ennakoi myös naisen äänen ja taiteellisen toiminnan näkyväksi tekemistä. Thesleff maalasi seitsemällä vuosikymmenellä ja oli ajassaan poikkeuksellinen nainen, koska pystyi elättämään itsensä kuvataiteellaan aina. Hän ei tehnyt kompromisseja eikä ryhtynyt muiden aikansa naistaiteilijoiden tapaan opettajaksi tai vaimoksi. Tärkeinä käytännön työn tukijoukkoina toimivat etenkin sisarukset. Mitä vanhempi sitä radikaalimpi Vielä uransa ja elämänsä loppuvaiheilla Thesleff päihitti nuoretkin taiteilijat ilmaisunsa itsenäisyydellä ja modernismilla. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä radikaalimmin ja abstraktimmin hän maalasi. Elämäkertateoksessaan Minä maalaan kuin jumala taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck näyttää, että Thesleff oli taiteilijana vähintään Helene Schjerfbeckin veroinen. Taiteellisessa itsenäisyydessään hän kohoaa Schreckin mielestä myös aikansa kansainvälisen modernismin huippujen, kuten Matissen , Picasson ja Cézannen tasolle. Thesleff oli todellakin 1910-luvulla pääsemäisillään esille Amerikkaan, samoille seinille näiden kuuluisuuksien kanssa. Tuntemattomasta syystä tuo kutkuttava tilaisuus peruuntui viime hetkellä. Schreck vihjaa, että tuo syy oli todennäköisesti juuri taiteilijan sukupuoli. Maskuliinista ja herkkähermoista Elävästi kirjoitetussa, perusteellisessa teoksessaan Schreck on käynyt huolella läpi Thesleffin vilkasta kirjeenvaihtoa ja aikalaiskritiikkejä, jotka paljastavat yhtä lailla taiteilijan itsenäisen, viiltävän älykkään ja tiiviin ajattelun kuin myös ajan mieskriitikoiden epäreilun tavan psykologisoida naistaiteilijoiden saavutuksia marginaaliin. Näyttelyarvioissa kriitikot päätyvät arvioimaan kaikkea hänen tekemäänsä sukupuolen kautta. Toisaalta ihmetellään maalausten maskuliinisuutta ja miehisiä aihevalintoja, toisaalta taiteilijan ilmaisu kuitataan naisellisena herkkyytenä ja jopa hermoheikkouden sävyttämänä. Aikanaan Thesleff mursi monia lasikattoja. Taiteilijana hän sai huomiota jo eläessään, mutta edes kunnon elämäkertaa hänestä ei ennen tätä ole kukaan kirjoittanut. Retretin näyttelyjulkaisu vuodelta 2008 on ansiokas, mutta elämäkertateokseen verrattuna toki suppea. Perheen ja Firenzen vaikutus Tuore elämäkerta tuo voimakkaasti esiin sekä perheen että Firenzen taiteilijayhteisön keskeiset vaikutukset Thesleffin taiteilijanuraan. Isä Alexander näki jo varhain Ellenin taiteellisen lahjakkuuden ja ryhtyi määrätietoisesti tukemaan sitä. Hän muun muassa vei nuoren Ellenin pitkälle Euroopan-matkalle, grand tourille, jolle sivistyneistö vei yleensä perheen poikia ennen näiden avioitumista. Tyttären vieminen matkaan oli poikkeuksellista, olihan Thesleffin perheessä myös kaksi poikaa. Matkustaminen oli kuitenkin taiteilijoille tärkeää, ja Ellenille muodostuikin toiseksi kodiksi Firenze, jossa hän vietti lukuisia talvia ahkerasti maalaten. Historian kaiku ja haaste lukijalle Schreck kytkee ansiokkaasti Thesleffin elämän ja tuotannon historian aalloille ja yhteiskunnan isoon viitekehykseen, tehden naiskysymyksen ohella näkyväksi myös sotien ja 30-luvun köyhyyden vaikutukset taiteilijan uraan. Samalla raotetaan myös Thesleffin yksityisintä: miten talviset työskentelyjaksot Firenzessä ja kesät Ruoveden Muroleessa kulkivat kirjeestä kirjeeseen, vuosikymmenestä toiseen, suhteessa Firenzessä kohdattuun englantilaiseen teatteriteoreetikkoon ja taiteilijaan, Gordon Craigiin . Aivan kuin Ellenin taide, ei tuo arvoituksellinen suhdekaan asetu mihinkään lokeroon. Rinnakkain elävät voimakas yhteisymmärrys, tärkeä taiteellinen yhteistyö, Ellenin tauoton kaipaus ja odotus sekä Gordonin elämäntyyli, jossa lienee ollut sijaa useammallekin kaipaavalle naiselle. Juuri Gordonilta Ellen muuten oppi tuotannossaan tärkeäksi nousseen puupiirrostekniikan. Prässinä hän käytti usein omaa kehoaan. Ajoittain tutkija tekee tekstissä myös itsensä näkyväksi ilmaisten häpeilemättä omat tulkintansa, mielipiteensä ja oletuksensa johdattaen näin lukijaa dialogiin tekstin kanssa. Monessa kohtaa päädyinkin kirjoittamaan tekstin marginaaleihin: mikä on muuttunut? Näin kirjoitin varsinkin kohdissa, jotka kuvasivat 1920–30-lukujen naisvihamielisyyttä ja kansallista henkistä sulkeutuneisuutta. ★★★★ 400 s. + kuvaliite 32 s. Teos, 2017.