Dalindèo kattoi unohtumattoman tunnelmien pitopöydän

Arvio: Dalindèo Olympiassa. "Orgasmeja aiheuttaneita sooloja tuli joka mieheltä."

Miikka Pirinen
Dalindèo kattoi unohtumattoman tunnelmien pitopöydän

Dalindèo lämmitti kriitikon sydämen.

Jussi Niemi

− En tiedä, voinko näin helsinkiläisenä täysin ymmärtää humppaa, mutta sitä kuitenkin tässä tavoittelin. Joku valisti, että tempo on liian nopea humpaksi. No, katsotaan kuinka siinä käy, Valtteri Pöyhönen sanaili Dalindèon tarttuessa Pitkän sillan parempaan puoleen.

Jos jälkeä ei kunnon humpparaati olisi hyväksynytkään, niin Olympian mukavasti täysi sali otti sen riemumielin vastaan, vaikka ripeästi nakuttanut rytmi karkasi sillä tavalla kutkuttavasti käsistä, että pian tuntui kuin olisi kuunnellut jamaikalaista ska-legenda Skatalitesia jammailemassa jossain Balkanilla sikäläisen kyläbändin kanssa. Jaska Lukkarisen totaalisesti heittäytyen synkopoinut rumpusoolo kruunasi numeron kolahtamalla kuin kolme putkeen kipattua lasillista luumuviinaa.

Olympiassa nähtiin, miten intensiivisesti alusta asti musiikissa mukana elänyt yleisö lietsoo bändin huippusuoritukseen. Se oli katkeamatonta vuorovaikutusta parhaimmillaan.

Tietenkin Pöyhösen ellingtonmaisen elävästi ja värikkäästi suomalaista tangoa, 50/60-lukujen iskelmiä ja Lalo Schifrinin ja John Barryn kaltaisten elokuvasäveltäjien visuaalisuutta (muun muassa) syleilevät sävellykset tarjoavat kenelle tahansa kuulijalle, ei vain jazz-friikille, loputtomasti tarttumapintaa. Reippaasti yli puolitoistatuntisen setin kappaleet tiukkuivat meheviä, kohtalokkaita ja erilaisiin vietteleviin synteihin kutsuvia tunnelmia. Dalindèoa jatsillisempaa bändiä ei olekaan, mutta se ei tuijota pohjagenrensä napaan, vaan maistelee innolla ja uteliaasti kaikista pöydistä, mihin matkoillaan törmää. Tämä bändi elää, ja soittaa, täysillä.

Oli merkillepantavaa, miten yhtenä miehenä hilpeä kuusikko nytkin toimi, vaikka Pope Puolitaipaleen tilalla tenoria tuuttasi Antti Snellman ja Rasmus Pailoksena perkussioita paukutti Mamba Assefa. Hämäräksi jäi, miten pysyvä järjestely on. Olennaista on, että molemmat soittivat kuin olisivat kuuluneet tiimiin alusta asti.

Orgasmeja aiheuttaneita sooloja tuli joka mieheltä. Pientä syntikkaakin mehukkaasti vonguttanut Jose Mäenpää ei säästellyt sordiinoa ja Snellmanin tenori soi himokkaan lihallisesti. Valtterikin intoutui tavanomaistaan pidempiin sooloihin, joissa Dick Dale ja Esa Pulliainen muuttuivat mustiksi jazz-miehiksi avarasti filmaattisessa kehyksessä.

Ymmärsitte varmaan jo, että meillä kaikilla oli niin muukaavaa, oi jospa oisitte saaneet olla muukaanaa…

Dalindèo Olympiassa

★★★★★


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet