Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Arvoitus ratkesi: Panu Rajala paljastaa uudessa kirjassaan runoilija Eino Leinon karun kuolinsyyn

Lueettinen krisiogastria . Syfilisperäinen vatsatauti. Niin tyly oli ihmelapsena uransa aloittaneen runoilija Eino Leinon kuolinsyy tammikuussa 1926. Leino oli menehtyessään vain 47-vuotias. Leinon sukupuolitaudista ja siihen johtaneista seikkailuista Berliinissä ja Helsingissä on huhuttu vuosikymmeniä, mutta pitävät todisteet ovat puuttuneet. Nyt kirjailija Panu Rajala tarjoaa yhden todisteen juuri ilmestyneessä Leino-elämäkerrassaan. Lähteenä ei tosin nytkään ole mikään virallinen paperi, vaan Leinon henkilääkärin Väinö Lindénin lyijykynällä tekemä merkintä L. Onervan elämäkerran marginaaliin. Diagnoosi on koskettavasti piilotettu Leinon rakkaimman ihmisen Onervan kirjan sivulle ikään kuin heidän kolmen väliseksi salaisuudeksi. Julkisesti tohtori Lindén ei koskaan kantaansa kertonut, koska ei halunnut tahrata suuren lyyrikon mainetta. Syfilistä oli myös niin sanotusti liikkeellä tuohon aikaan; sama sairaus ilmeisesti vaivasi Leinon vanhempaa veljeä Kasimiria sekä Leinon ensimmäistä vaimoa Freya Schoultziakin . Mikä merkitys sairaudella sitten oli olennaisen eli Leinon kirjallisen tuotannon kannalta? Rajala uskoo, että syfilis saattoi hyvinkin vaikuttaa Leinon tuotannon moniin kuolemaan viittaaviin teemoihin, vimmattuun elämänrytmiin, tekstien epätasaisuuteen ja ajatusmaailman hämärtymiseen. Jos näin todella oli, Rajalan löydöllä on merkitystä tirkistelyä laajemmin. Ei vain runoilija Monista hienoista kirjailijaelämäkerroista ( Sillanpää , Waltari , Aho , Meriluoto , Huovinen , Paavolainen ) tunnetulle Panu Rajalalle Eino Leino oli kai ohittamaton kohde, vaikka Leinosta on paljon kirjoitettukin jo aiemmin. Ensimmäiseksi elämäkerturiksi ehti 1930-luvulla Leinon elämän merkityksellisin nainen, runoilija L. Onerva. Viimeksi Leinoa on kuvannut monipuolisesti useammassakin kirjassa Hannu Mäkelä . Rajala on pyrkinyt etsimään uutta sanottavaa Leinosta ja hänen tuotannostaan. Se on johtanut ehkä yllättävänkin ankaraan, paljaaseen ja kaikkea romanttisuutta kaihtavaan tulkintaan. Tämän kirjan Leinolla on loistokkaat hetkensä, mutta pääkuvaa hallitsevat boheemius, alkoholi, elämän repaleisuus ja vääjäämätön rappioituminen. Rajalan kirjan suurimpia ansioita on se, että hän esittelee Leinon kirjallista työtä poikkeuksellisen laajasti. Leinohan ei ollut pelkästään runoilija, vaan myös romaanikirjailija, näytelmäkirjailija, esseisti, ärhäkkä lehtikirjoittaja ja kriitikko. Välillä tuleekin miettineeksi, missä Leinon elämäntyön kestävin osa lopulta onkaan. Onko se runoudessa, kuten juhlituissa Helkavirsiä -kokoelmissa, Rooman-matkan inspiroimissa Orjat- romaaneissa, Danten Jumalaisen näytelmän käännöksessä, teosofisen kauden proosarunoelmassa Alla kasvon Kaikkivallan , omaelämäkerrallisessa eläintrilogiassa Mesikämmen , Musti ja Ahven ja kultakalat vai kenties nimimerkkien Mikko Vilkastuksen ja Teemun räväköissä pakinoissa? Hyvä elämäkerta houkuttelee aina kohteensa taiteen äärelle. Rajalan kirja tekee ilman muuta sen. Pakkohan tässä on etsiä jostakin käsiin Leinon ainoa dekkarikin, Paavo Kontio . Leinosta olisi tullut hyvä twiittaaja Tapansa mukaan Rajala kirjoittaa nytkin ytimekästä ja vivahteikasta tekstiä, joka tempaisee lukijan vaivatta mukaansa. Lause luistaa, virke viheriöi. Elämäkerrallisen aineiston ja kirjallisen analyysin suhde on toimiva varsinkin suuren yleisön kannalta. Rajala kirjoittaa ennen kaikkea ihmisestä kirjojen takana, ei niinkään kirjallisuustieteellistä analyysiä, vaikka välillä näytelmien ja romaanien kuvaus saakin anteliaasti tilaa. Näissä juoniselosteissa on myös välillä enemmän velvollisuudentuntoa kuin laadun edessä haltioitumista. Kuten Rajala tuskastuneena kerran huomauttaakin: ”Juonten sepittäjänä Leino on toivoton sohlaaja”. Leinon lehtimiesura saa syystäkin tilaa. Hän oli oivallinen sanomalehtimies, joka reagoi nopeasti ja iski terävästi. Nykypäivän sosiaalisessa mediassa Leino olisi elementissään seurattuna twiittaajana ja Facebook-virtuoosina. Sama nopeus näkyi hänen runoissaan, joita Leino ei useinkaan jaksanut hioa. Teksti nopeasti ulos ja taas eespäin, oli Leinon elämänfilosofia. Se tuotti helmiä, mutta myös kakkoslaatua. Samahan päti L. Onervankin runouteen. Leino rakasti kynällä Leinon naiset saavat Rajalan kynän käymään kuumimpana. Leino oli naimisissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta onnistui parhaiten, sillä parin vuoden aika Freya Schoultzin kanssa oli aluksi jopa onnellista. Lapsikin tuli. Ja runoratsu laukkasi. Kaksi muuta avioliittoa, Aino Kajanuksen ja Hanna Laitisen kanssa, olivatkin sitten katastrofeja. Naisia oli toki paljon muitakin, esimerkiksi Hella Wuolijoki ja Aino Kallas , edellinen äidillinen huolenpitäjä, jälkimmäinen intohimon kohde. Mutta kuten Rajala moneen otteeseen toteaa, Leino rakasti parhaiten kynällä ja kaukaa. Lähisuhteet eivät toimineet. Siksi suhteista tärkein, pitkäaikaisin ja kestävin oli ystävyys runoilija L. Onervan kanssa. Onneksi he eivät koskaan tajunneet mennä keskenään naimisiin! Lopuksi Onnelaan Runoilijan elämän loppuajat ovat karua kertomaa rappioituneesta maailmanmiehestä, jonka omaisuus oli vanerilaatikossa ja yösijoina nuhjuiset matkustajakodit. Yhden palasen rauhaa hän vielä löysi viimeistä edellisestä majapaikastaan, Onnela-nimisestä lepokodista Tuusulasta. Siellä hän palasi ajatuksissaan elämänsä tapahtumiin ja saneli suvereenisti muistelmiaan ulkomuistista. Elettyään koko elämänsä Rajalan sanoin ”jumalan keinun” heiluriliikkeiden ääripäissä, kuolemaa lähestyvä Leino löysi edes hetkeksi elämäänsä harmonisen tilan. Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean; sama mulle, minne kuljen – alle hongan istahdan. (Ote Leinon esikoiskokoelmasta Maaliskuun lauluja ) HHHH 597 sivua. WSOY 2017.