Orkesterin oma muusikko nousi solistin paikalle – Lue arvio Tampere Filharmonian värikkäästä illasta

Aamulehti

Jokainen Tampere Filharmonian konsertteja viime vuosina kuullut tietää, ettei soolocornisti Aleksi Mäkimattila päästä soittoteknisesti arasta ja vaativasta soittimestaan huonoja ääniä. Hänen soolonsa ovat aina horjumattomia ja tarkkaan jäsenneltyjä käyrätorven puheenvuoroja.

Siksi ei ollutkaan yllätys, miten hienosti Mäkimattila suoriutui ensimmäisestä varsinaisesta solistiesiintymisestään oman orkesterinsa edessä. Richard Straussin ensimmäinen käyrätorvikonsertto oli solistin puolesta puhdasta ja äärimmäisen huolellista soittoa. Fanfaarimaiset kutsut saivat hopeisen hohteen, pitkät ja laulavat linjat hahmottuivat uljaasti.

Brittikapellimestari Kerem Hasanin johtama orkesteri oli hehkeimmillään hitaan osan ilmavissa jousikuvioissa, joiden hellään huomaan sooloääni solahti luontevasti. Finaalissa Mäkimattilan ja orkesterin leikkisä kilvoittelu ja toinen toista eteenpäin kannustava kollegiaalisuus nousivat kauniisti esille. Samalla Mäkimattila tavoitti torvellaan myös luonnontorvimaisen metsätunnelman käyrätorven historian varhaisemmilta ajoilta.

Lyhyen konserton päälle sopi hyvin ylimääräinen numero. Se oli Olivier Messiaenin Appel interstellaire, joka on osa suurta orkesteriteosta Kanjoneista tähtiin. Tässä soolo-osassa Mäkimattila pääsi näyttämään vankan tekniikkansa turvin laajemmin käyrätorven soinnillisia ominaisuuksia napakoista pysähdysäänistä huikeisiin ylä-ääniin ja erilaisiin liukuviin äänimuodostelmiin.

Messiaenin sävelmaailman yksinäisyys maailmankaikkeuden edessä viittasi jännittävästi konsertin avanneen islantilaisen Anna Thorvaldsdottirin kappaleeseen Metacosmos ja tavallaan myös Straussiin. Metacosmos on kuin moderni versio Straussin Also Sprach Zarathustran kuuluisista alkuminuuteista, jossa pimeyden kohinasta noustaan kohti valoa ja melodisen hahmon muodossa kiinteytyvää ajatuksen kirkkautta. Hasan sai orkesterin virittäytymään keskittyneesti teoksen avaruudelliseen tunnelmaan, joka ei ole kaukana Kaija Saariahonkaan sävelmaailman painottomuudesta.

Täydellä palolla

Koska Dmitri Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth tuskin koskaan kuullaan Tampereella, kapellimestari James Conlonin rakentama orkesterisarja on hyvä korvike vähän samaan malliin kuin kapellimestari Lorin Maazelin muokkaama lauluton sarja Richard Wagnerin Ringistä.

Šostakovitšin ooppera on huimaava todiste siitä valtavasta luovuuden palosta, joka ajoi alle kolmekymppistä säveltäjää 1930-luvun puolivälissä. Oopperan juonesta ei välttämättä tarvitse tietää mitään voidakseen silti nauttia musiikin suunnattomasta ilmaisuvoimasta – vai sanoisiko räjähdysvoimasta!

Juuri tämä teoksen sisältämä alkuvoimainen oman sävelkielen löytämisen kahlitsematon riemu oli pinnassa Tampere Filharmonian innoittuneessa soitossa. Orkesteri eli teosta kuin viimeistä päivää ottaen pakahduttavan intensiivisesti kaiken irti musiikin suurista purkauksista. Kahdeksan hengen lyömäsoitinosasto pani voitokkaasti peliin kaiken osaamisensa, mutta ilta oli suuri onnistuminen myös aktiiviselle jousistolle ja rehevälle puhaltajistolle. Sitä se oli myös kapellimestari Kerem Hasanille, joka johti nyt Tampereella toista muttei varmaankaan viimeistä kertaa.