Viulusolisti lumosi kappaleen puutteista huolimatta, kapellimestari teki vaikuttavan ensivierailun – lue arvio Tampere Filharmonian esityksestä tästä

Aamulehti

Hyvä taide-elämys saa ajatukset liikkeelle. Tampere Filharmonian ensiluokkainen esitys Johannes Brahmsin ensimmäisestä sinfoniasta perjantaina laittoi miettimään säveltäjän viisautta, orkesterille kirjoittamisen suvereenia taitoa ja luovaa suhdetta perinteeseen.

Brahms oli romantikko, joka ammensi Beethovenin perinteestä, ymmärsi musiikin historian merkityksen ja sai siitä innoitusta. Hän piti sinfonioissaan mittasuhteet maltillisina aivan kuten Sibelius myöhemmin ja kykeni kiteyttämään sanottavansa selväpäisesti ja analyyttisesti. Aikalaiseensa Anton Bruckneriin verrattuna Brahms oli tiivistämisen mestari ja aforistikko.

Kokenut amerikkalainen kapellimestari Hugh Wolff oli kyennyt ensivierailullaan Tampereella rakentamaan toimivan ja innoittavan suhteen Tampere Filharmonian kanssa. Luovaa työtä tehtiin musiikin ehdoilla ja siitä yhdessä inspiroituen. Brahmsin c-molli-sinfonia oli koko ajan kapellimestarin hallussa, tempot luontevia ja soinnin tasapaino erittäin hyvin hallittu. Wolff avasi musiikin kerroksia säätämällä sointia välillä miltei klassisen kirkkaasti. Ensiosan soinnin tarkkuus, läpikuultavuus, muotoilun sähäkkyys ja rytminen energia kertoivatkin Brahmsin syvästä Beethoven-tuntemuksesta, mutta ilman minkäänlaista kopioinnin varjoa.

Syvyyden ja kepeyden leikki on aina olennaista Brahmsissa. Nytkin kolmannen osan taivaallinen ilmavuus johti finaalin painavuuteen vääjäämättömästi kuin fysiikan perustavimpien lakien ohjaamana.

Brahmsin ensimmäisen sinfonian suuria hetkiä ovat aina finaalin teemojen ylevät ilmaantumiset. Alppitorviteeman kultainen hehku käyrätorvissa finaalin alussa oli nyt huikea hetki, samoin siihen ensin reagoineen soolohuilun ja sitten pasuunoiden vastaus. Hymnimäinen pääteema oli puolestaan jousiston ja vaskien juhlaa.

Kitkerää lempeä

Konsertin soolonumerona kuultiin huippuluokan viulunsoittoa venäläissyntyisen Alena Baevan (toinen kirjoitusasu Aljona Bajeva) taituroidessa ja tunnelmoidessa Béla Bartókin ensimmäisen viulukonserton solistina. Bartókin harvoin soitettu ja ilmaisultaan vielä hajanainen nuoruudenteos ei anna mahdollisuuksia kaikkein sytyttävimpään musisointiin, mutta Baevan kaltaisen artistin käsissä ilmeisesti mikä tahansa kuulostaa mielenkiintoiselta. Soitto lumosi kappaleen puutteista huolimatta. Orkesteri oli mukana herkkänä ja tarvittaessa myös ärhäkkäänä.

Konsertolla on kitkeriä omaelämäkerrallisia vaikutteita, sillä rakkaudentunnustukseksi kirjoitetun teoksen innoittaja antoi säveltäjälle rukkaset. Niinpä konsertto päättyy keskeneräisen oloisesti solistin jäädessä orpona ihmettelemään, kun orkesteri lähtee tylysti omille teilleen.

Konsertin avasi George Walkerin Icarus in Orbit -alkusoitto. Lyhyen kappaleen esityksen merkitys oli kaiketi kertoa siitä, että tällainenkin säveltäjä on ollut olemassa. Täällä päin tuiki tuntemattoman Walkerin tuotantoon kuuluu muun muassa sinfonioita ja konserttoja. Ehkäpä jollakin niistä voisi aidosti esitellä tämän Yhdysvalloissa kiitetyn ja palkitun afroamerikkalaisen säveltäjän tuotantoa.