Arvio: Jazzin kirpeä kauneus sävähdytti Gerald Claytonin keikalla Tampereella

Aamulehti

Tampereen G Livelab näytti taas miten hieno paikka se on jazzmusiikille. Amerikkalaisen pianistin Gerald Claytonin yhtyeen musiikki sai intiimissä tilassa perjantai-iltana ihanteelliset olosuhteet niin äänentoiston huippulaadun kuin tunnelmankin puolesta. Musiikki tuli lähelle ilman, että soittajien täytyi tuutata täysillä. Tuvan täyttänyt yleisö kuunteli musiikkia keskittyneesti. Kun koitti aplodien aika, ne olivat anteliaat ja innokkaat.

Gerald Clayton on jazzin vähäeleisiä ja hieman piiloon suurimmalta julkisuudelta ainakin toistaiseksi jääneitä mestarimuusikoita. Hänen asemaansa kuvaa kuitenkin se, että häntä on kuultu muiden muassa sellaisten legendojen kuin Charles Lloydin ja John Scofieldin rinnalla.

Tampere sai kunnian olla Claytonin yhtyeen Euroopan-kiertueen avausetappi. Täältä kvintetti jatkaa Helsingin kautta laajalle turneelle muualle Eurooppaan. Ohjelmassa on Claytonin sävellysprojekti White Cities. Se on amerikkalaisen kuvataiteilijan Charles Whiten afroamerikkalaista elämää kuvaavan maalauksen Five Great American Negroes innoittama sarjamainen ja noin tunnin kestävä yhtenäinen teos.

Tampereen keikka alkoi hieman tunnustelevasti, sillä yhtye on uusi ja siihen oli vielä viime hetkellä tullut saksofonistin vaihdos. Nopeasti muusikoiden kemiat alkoivat kuitenkin tuottaa vaikuttavia soinnillisia kohtaamisia ja rentoja improvisaatioita, joita viitoitti Claytonin sävelkynän oivallinen jälki. Vaikka soittajien katseet olivat tiukasti nuoteissa, musiikki virtasi luontevasti. Sitä kutsutaan ammattitaidoksi.

Saksofonisti Immanuel Wilkins ja trumpetisti Marquis Hill olivat erinomaisia erikseen ja yhdessä, vibrafonisti Joel Ross osoitti hallitsevansa myös rummut, ja kitaristi Jeff Parker toi kokonaisuuteen hillittyä sointikirjoa.

Clayton itse liikkui suvereenisti eri koskettimien välillä, mutta osoitti pianon ääressä todellista sointuajattelun mestaruutta. Clayton on samaan aikaan kiinni perinteessä ja omaehtoinen artisti.

Hienovaraista kritiikkiä

Yleisön kuuntelukokemuksen selkänojaksi olisi kaivannut Charles Whiten vuodelta 1940 olevan maalauksen kuvaa, mutta toimihan musiikki omillaankin, kuten näkemyksellinen musiikki aina.

Gerald Claytonin sävelissä voi sitä paitsi kuulla Whiten yhteiskuntakritiikkiä ja mustan väestönosan Yhdysvalloissa edelleenkin kokemaa syrjintää. Clayton tekee sen kuitenkin hyvin tyylikkäästi alleviivaamatta tai musiikillisia mellakoita järjestämättä, vaikkapa jossakin saksofonin vastavirtaan kulkevassa kiilaäänessä.

White Cities -teoksellaan Clayton liittyy modernin amerikkalaisen jazzin hienovaraisten mestareiden joukkoon. Musiikin luonne, teemojen kirpeä kauneus ja muusikoiden yhteisöllinen asenne tuovat helposti mieleen oman aikansa suuren jazzsäveltäjän ja rotusorron kriitikon Charles Mingusin, mutta myös modernin jazzin perustaisät. Ei ollutkaan suuri yllätys, että yhtye soitti ylimääräisenä Thelonious Monkin klassikkobluesin Blue Monkin. Upeasti.