Fanit pääsevät poikkeuksellisen paljon ääneen Mika Kaurismäen Hassisen Kone -dokumentissa – ja tässä tapauksessa ratkaisu on onnistunut

Aamulehti

Väitän, että suuri osa ihmisistä pitää itseään koskeviin kysymyksiin vastaamisesta. Varsinkin, jos kysymykset ovat mukavia. Varsinkin, jos kysytään, mikä on lempibändisi (tai kirjasi tai elokuvasi tai jääkiekkoilijasi) ja mitä se sinulle merkitsee.

Itselle tärkeästä musiikista kertominen on identiteettiprojektien aatelia. Nykypäivänä ilmiötä kuvaa parhaiten se, kuinka suosittua on jakaa Instagramissa Spotifyn Wrapped-listoja eli palvelun kuuntelijoilleen personoimia vuosikatsauksia. Se on helppo tapa julistaa tutuille se, mikä muuten jäisi piiloon korvanappien tai kodin seinien taakse. Itse pidän bändipaidoista.

Mika Kaurismäen odotettu dokumentti Hassisen Kone 40 vuotta myöhemmin ammentaa tästä lähteestä. Kyseessä on myös ihan perinteinen bändin alku-keskikohta-loppu-kertomus ja joissain määrin Ratinan juhlakeikan keikkatallennekin, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että dokumentin tärkein tehtävä on antaa ääni niille, joille dokumentti todennäköisesti eniten merkitsee – eli Hassisen Koneen faneille, 40 vuotta myöhemmin. Tuotanto ojensi jo varhain kätensä fanien suuntaan, ja pyysi näitä osallistumaan dokumentin tekoon kuvien, tarinoiden ja keikkavideoiden muodossa. Fanimateriaalin osuus valmiissa, 80-minuuttisessa dokumentissa ei ole dominoiva mutta reilu, ja vaikka kännykällä kuvatut videopätkät eivät olekaan kaikkein näyttävintä elokuvaa, ne ovat rehellisiä ja kertovat monelle ikimuistoisesta Ratinan kesäillasta aidomman tarinan kuin mihin pelkkä tyylipuhdas keikkatallenne pystyisi.

Koska Hassisen Koneen tarina on viime vuosina läpijuostu Ismo Alanko -lähtöisesti yhdessä taiteilijadokumentissa, yhdessä elämäkerrassa ja monessa lehtijutussa, pidän painotusta ja sanoisinko yhteisöllistä toteutustapaa perin onnistuneena.

Fanien tunteiden tulkki

Toinen, olennaisesti alussa käsiteltyyn ajatukseen liittyvä kysymys kuuluu, kuinka kiinnostavaa on kuunnella, kun muut puhuvat omasta lempimusiikistaan ja vuoden 2016 Raumanmeren juhannukseen johtavista kylmistä väreistään.

Melko tavalla vähemmän kiinnostavaa.

Omat Spotifyn Wrapped-listat jakaessamme alitajuntainen motiivimme on, että muut näkevät musiikkimakumme ja ajattelevat meistä sen perusteella jonkin ajatuksen. Mutta sitten kuitenkin: jos minä näkisin tämän kirjoittamishetkellä näkökentässäni olevien työkavereideni kuunnelluimpien artistien listat, en kyllä ajattelisi yhtään mitään.

Vaikkei minulla ole yhtään mitään oman lempimusiikin julistamista vastaan, suhtauduin siis lähtökohtaisesti hieman kriittisesti ideaan valjastaa fanien tunteet dokumenttielokuvan olennaiseksi näkökulmaksi. Kaurismäki kuitenkin lunasti tekemänsä ratkaisut, koska teki ne oikeassa paikassa. Se, että vain kolmisen vuotta 1980-luvun taitteessa toiminut Hassisen Kone myi Ratinan täyteen 2020-luvulla, kertoo varsin poikkeuksellisesta puhuttelevuudesta – semminkin, kun Alanko on keikkaillut ahkerasti läpi vuosikymmenten, myös Koneen hittejä esittäen. Tämä nostaa dokumentaarisen tarkastelun kiinnostavimmaksi lähtökohdaksi juuri juhlakeikan ja sitä katsomaan tulleet fanit itsessään. Oikea Hassisen Kone – erotuksena 40 vuotta myöhemmin -versiosta – on sitä paitsi ikuistettu jo ohittamattomaan aikalaiskuvaukseen, Kaurismäen veljesten vuonna 1981 ohjaamaan Saimaa-ilmiöön.

Uusi dokumentti on myös stadionyleisössä vaikuttamista parempi tapa päästää Hassisen Koneen ystävät ilmentämään juhlakeikan merkitystä. Ratinan-keikkahan ei yleisesti ottaen ollut mikään riehakas ilotulitus muiden kuin yhtyeen osalta, kuten dokumenttikin näyttää. Ne heittäytyjät, jotka itsestään kuvaamiaan videoita Mika Kaurismäelle lähettivät, toimivat todennäköisesti tunteiden tulkkina monelle niistä, joille hyppiminen ja tanssiminen eivät olleet paras itseilmaisun tapa täpötäydellä stadionilla. Rehellistä kuvausta tämäkin.

Avainbiisin asemaan, tärkeimmäksi tuntojen tulkitsi dokumentissa asetetaan Tällä tiellä. Se on hyvä valinta.

Lisäpisteet lehtihuumorista

Perinteisemmiltä osiltaan dokumentti on sujuva ja viihdyttävä. Bändin vaiheet on teoksen eheyden vuoksi tietenkin kerrottava, ja se tehdään moniäänisesti kaikkien soittajien ja muutaman taustavaikuttajan voimin. Saimaa-ilmiötä hyödynnetään sopivasti, ja vanhan ja uuden materiaalin vuorottelusta syntyy hienoja siirtymiä.

Musiikillisesti Ratinasta peräisin olevat tulkinnat ovat ehdottomasti parasta kuunneltavaa.

Erityisen lisäkiitoksen dokumentti ansaitsee erään upean huumorin muodon eli vanhojen sanomalehtien siteeraamisen osaavasta käytöstä. Joensuussa ilmestyvä Karjalainen on kertonut 1970-luvulla otsikossaan, että ”Ismo Alangon talvi ei mennyt hukkaan”. Otsikko liittyi ”Joensuun popmuusikoiden kevätkatsaukseen”.

Yhtyeen nimen alkuperä on kerrottu monesti – se on lainattu Joensuussa toimineelta ompelukoneliikkeeltä. Liikkeen omistaja ei ilahtunut rockmusiikkia soittavasta kaimastaan. Tai kuten dokumentissa nostetussa lehtisitaatissa sanotaan: ”Ompelukonepiireissä kautta maan soittelivat, että oletko sinä Hassinen ihan seonnut.”