50 vuotta sitten nuoret villitsi ilmiö, joka avasi maailman ennennäkemättömällä tavalla – Tamperelaistutkija kokosi suomalaisten tenhoavat interrail-muistot

50 vuotta sitten lanseerattu interrailkortti vapautti nuorison etsimään Eurooppaa ja itseään. Matkailututkija Mikko Mankan viihdyttävä tietokirja kertoo, kuinka kokemattomat reissaajat selvisivät unohtumattomista seikkailuistaan.

Kuukauden reilillä ehdittiin tutustua ja erota. Toisinaan yhteydenpitoa jatkettiin ajan tavan mukaisesti kirjeenvaihtokavereina. Rautatieaseman tunnelmat on ikuistettu 1970-luvun lopun Ranskassa.

13.7. 21:29

”Odotan sinua Pariisissa”, Matti Pellonpään Manne sanoo ja katsoo syvälle Pirkko Hämäläisen eli Veeran silmiin.

”Pohjoinen rautatieasema, kesäkuun viimeinen päivä, kello 18. Tuletko?”

”Yritän”, Veera vastaa. Sitten suudellaan ja Manne katoaa kolhuisen kiskobussin kyytiin.

Arvottomat-elokuvan kohtaus metsäisellä junaseisakkeella, suomalaisten koivujen katveessa tiivistää menneen ajan reissuromantiikan ja Eurooppa-kaihon.

Nuoren elokuvayleisön ei vuonna 1982 tarvinnut tyytyä huokaileman. Jo kokonaiset kymmenen vuotta oli ollut tarjolla kohtuuhintainen pääsylippu unelmiin, suureen maailmaan, seikkailuun – vaikka sinne Pariisin, baarin nurkkaan kuuntelemaan suloisen haikeasti soivaa pianoa ja calvados-lasien kilinää.

Interrailin oli määrä olla vain vuodeksi 1972 tarkoitettu ainutkertainen kampanja. Nuorison halpa junakortti sai yllättävän suuren suosion ja idea on pysynyt vaihtuvin muodoin hengissä 50 vuotta.

Ihme oli syntynyt keväällä 1972 – interrailkortti. 1980-luvulla se oli suosionsa huipulla.

Tamperelainen matkailututkija Mikko Manka ansaitsee raikuvat aplodit. Ilman hänen tuoretta tietokirjaansa Interrail-muistoja (SKS Kirjat) emme tajuaisi alkuunkaan, mitä kaikkea reilaaminen on suomalaisille viidenkymmenen vuoden mittaan merkinnyt.

Mankan teos tarjoaa valtavan annoksen tietoa junakortin historiasta, nousu- ja laskukausista. Ennen kaikkea se on kuitenkin pakahduttava muisto- ja tunnevyöry – paksun kirjan mittainen Arvottomien loppukohtaus, pääsy perille haaveiden Eurooppaan.

Monen reilaajan mielestä reissun parasta antia olivat uudet tuttavuudet. Tämä joukkio asettui kuvaan Paxosin saarella Kreikassa 1970-luvulla.

Uusin silmin

Mikko Manka valmistelee väitöskirjaa reilaamisen historiasta. Interrail-muistoja on akateemisen ponnistuksen rinnalla syntynyt populaari versio samasta teemasta, ahmittavaksi kirjoitettu.

Perustana on laaja muistelu- ja haastatteluaineisto, painopisteenä ilmiön varhaiskymmenet – aika, jolloin matkustelu ei vielä ollut arkipäivää.

Rinkkakansan kertomuksista ja päiväkirjoista piirtyy yksityiskohtainen kuva kuukauden mittaisesta elämyksestä, jota edelsi touhukas valmistelu paperikarttojen, matkaoppaiden ja sieltä täältä haalittujen esitteiden äärellä.

Maalissa oltiin, kun junien kolkkeessa torkahdellut, uupunut mutta onnellinen matkalainen oikaisi itsensä kotisaunan lauteille.

Toki sen jälkeen vielä kiikutettiin filmirullat kehitettäviksi ja liimattiin matkalla kertyneet pääsyliput ja karamellipaperit albumiin.

Ja katsottiin maailmaa uusin silmin. Tietävämmin, vapaamielisemmin, kansainvälisemmin – sillä tavalla eurooppalaisemmin, että lehdet saivat syyn kirjoittaa kokonaisesta ”interrail-sukupolvesta”.

Kuukauden kokemukset jaettiin auliisti seuraaville lähtijöille. Neuvottiin kätkemään rahat ja matkasekit salataskuihin ja selitettiin, kuinka liirat kääntyvät markoiksi, kun vain napsaisee kaksi nollaa pois ja jakaa loput kahdella. Kätevää!

Kuvailtiin, miltä hapankaali ja vihreät oliivit maistuvat. Parmesaanista varoiteltiin. Hajukin oli ihan eri kuin osuuskaupan edamissa ja tahkojuustossa.

Luotetussa seurassa edettiin kiinnostavampiin paljastuksiin. Tunnustettiin lomaromanssit ja italialaisen yöjunan loosissa vietetty lemmekäs hetki.

Reilaajille junat toimittivat asumuksen virkaa. Junissa nukuttiin, pestiin ja kuivattiin pyykki, nautittiin eväät ja tutkittiin matkaoppaista seuraavan pysähdyspaikan nähtävyydet. Kuva on interrailin alkuvuosilta 1970-luvun alusta.

Kukkia äidille

Luottokortit, yhteisvaluutta, älypuhelimet ja sosiaalisen median lomakuvat ovat muuttaneet interrailin olemusta. Kun menneen ajan matkalainen heilautti laivarannassa saattajilleen kättä, yhteydet katkesivat kuukaudeksi.

Reissussa oltiin pienellä budjetilla ja kolikoita hotkivat puhelinkopit kierrettiin mieluiten kaukaa. Joskus kotiväki kuitenkin käväisi mielessä ja nokkelilla oli konstit viestittää, että hengissä ollaan.

Ensimmäisenä reilausvuonna 1972 matkalla ollut Erkki muisti äitiä kortin sijaan kukilla. ”Näin Genevessä Interflora-merkin ja sanoin, että haluaisin lähettää kukkia. Ei se kauheesti maksanut ja ne antoi katsoa luettelon Tampereen kukkakaupoista. Muistan, että se oli Reinolan kukkakauppa Hatanpäällä. Sieltä lähetettiin.”

Toisinaan yhteyksien puute tuotti silkkaa piinaa. Kun Portugalissa vuonna 1985 sattui kymmeniä uhreja vaatinut junaonnettomuus, kotimaassa pelättiin pahinta.

Reilaajat itse muistelevat olleensa autuaan tietämättömiä koko tapauksesta. Paikallisia lehtiä ei luettu ja huojentavat puhelut jäivät soittamatta.

Interrailin suosio oli huipussaan kylmän sodan vuosikymmeninä 1970- ja 1980-luvulla. Unkarin sanakirja oli hyödyllistä luettavaa matkalla sosialistiseen Eurooppaan.

Koe se nuorena!

”Tärkeintä on lähteminen”, julisti nuori Pekka Haavisto Suomen ensimmäisen interrail-oppaan kansilehdellä.

”Tässä on elämäsi. Tässä ja nyt; käytettävissä. Huomenna olet päivää lähempänä hautaasi”, Haavisto julisti ja vakuutteli, että Eurooppa kuuluu kokea nuorena.

Sanoma saa vastakaikua edelleen. Kesällä 2022 Facebookissa näkyy keski-ikäisten liikuttuneita päivityksiä reilaamaan lähtevistä nuorista. Taas sovitaan tapaamisia Pariisiin, Varsovaan, Berliiniin.

Vaikka älylaitteet ovat muuttaneet matkan tunnelmaa, interrail siirtymäriittinä nuoruudesta kohti aikuisuutta on ennallaan.

Mankan kirjassa kesän 1972 reilaaja Tarja tiivistää nyt jo seitsemänkymppisenä kokemuksistaan tärkeimmän: ”Luottamus itseen kehittyi. Mä selviän. Mä osaan. Mä pärjään.”

Eikä lähtö vaadi suuria selityksiä. Vuonna 1997 reilanneen Mikon perustelu riittää: ”Koska pystyin, koska junat olivat siellä.”

Puhelut Suomeen olivat kalliita. Hätätapauksessa kotiin saattoi yrittää ottaa vastapuhelun, jonka maksu meni vastaajan piikkiin.

Lue lisää: Tamperelainen Mikko Manka on ajanut höyrylaivalla Pietariin ja pitänyt Hiroshimassa kylmiltään puheen korealaisille sairaanhoitajille – nyt hän kertoo ikimuistoisista kokemuksistaan

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut