Lavalla rämisee sähkökitara ja itse esityshetki on teos – tamperelaisilla runofestivaaleilla kuuluu muutos, joka taiteenlajissa on tapahtunut: ”Se on puhaltanut henkiin runouden harrastamista”

Annikin runofestivaalit järjestettiin ensi kertaa 19 vuotta sitten. Sinä aikana runokenttä on muuttunut esittävämpään suuntaan, ja lavarunouden suosio näkyy ohjelmistossa. Festaritaiteilijat kertovat, miten esittäminen muuttaa runojen kirjoittamista, ja paljastavat, millainen runous on tehnyt heihin vaikutuksen.

Annikin runofestivaalit järjestettiin ensi kerran vuonna 2003. Kuva kesältä 2016.

10.6. 7:00

Aamulehti

Runo elää! Ja kasvaa kerrostuen, määritelmiä paeten ja muovautuen. Tai jotain sinne päin – sallitaan kielikuvat, kun on kyse merkityksillä leikkimisen kuningaslajista.

Eläväisyydestä todistaa Annikin runofestivaali, joka järjestetään lauantaina Tampereella. Tammelan viimeisen umpinaisen puutalokorttelin suojissa on järjestetty runofestivaaleja jo lähes 20 vuoden ajan.

Sinä aikana runoudessa on ehtinyt tapahtua paljon. Festivaalin perustaja ja tuottaja Simo Ollila arvioi, että kenttä on monipuolistunut parissakymmenessä vuodessa.

Samalla lavarunous on uinut taiteenlajin valtavirtaan. ”Ennen runoilijat vain lukivat tekstejään, kukin omalla tavallaan. Nykyään osa tehdäänkin esitettäväksi, eikä kaikkia ole edes julkaistu kirjamuodossa.”

Tyylilajien sekoitus

Käy järkeen, että festivaalien ohjelmistossa korostuu juuri esityksellisyys paperilta yksin luettavaksi tarkoitetun taiteen sijaan. Ohjelmassa on niin viittomakieltä, runojen vuoropuhelua kuin kansanmusiikkia.

Runous ei ole perinteisesti massojen laji, mutta Ollila iloitsee siitä, että tapahtuma tavoittaa vuodesta toiseen monenlaisia ihmisiä. Kattaukseen on haluttukin sekoitella eri tyylilajeja. Ehkä joku, joka tulee paikalle etupäässä rokkibändin vuoksi, kuulee lausuttua runoutta ensimmäistä kertaa, Ollila miettii.

”Me ollaan ehkä onnistuttu aika vaikeassa tehtävässä eli tuomaan runoutta vähän kohti valtavirtaa, helpommin tavoitettavaksi suuremmallekin yleisölle. Myös siitä olen tosi iloinen.”

Mikä?

Annikin runofestivaali

Runoutta, musiikkia, kirjallisuutta ja kuvataidetta yhdistävä tapahtuma. Esiintyjiä Suomesta ja ulkomailta.

Lauantaina 11. kesäkuuta Tampereella Tammelan kaupunginosassa.

Vuonna 2003 ensi kertaa. Nykyään joka toinen vuosi.

Nimetty tapahtumapaikan, Annikin puutalokorttelin, mukaan.

Kävijöitä odotetaan järjestäjien mukaan noin 1 500.

Sääntöjä ei ole

Suomalainen lavarunous ammattimaistuu, arvioi Jonna Nummela, joka on yksi lajin isoista nimistä. Hän nousee lavalle myös lauantain päätösklubilla taiteilijanimellään Nihkee Akka.

”Toivoisin, ettei se johda siihen, että aletaan arvottaa tekijöitä niin, että ollakseen ammattimainen, täytyy olla tietynlainen, esiintyä tietyllä tavalla tai kosiskella tietynlaista yleisöä.”

Nummelan oma tausta on teatterissa. Hän teki myös stand up -komediaa, mutta kertoo väsyneensä siihen, että yleisö piti aina saada nauramaan. Nykyään hän löytää ilmaisunvapauden parhaiten runojensa esittämisestä.

Nihkeen Akan taide on itseilmaisevaa ja kantaaottavaa. Ei kuitenkaan ole yhtä tapaa esiintyä, Nummela korostaa. Tekstin voi lukea paperista, taustanauhan säestämänä tai vaikka välillä laulaen.

”Toivon, että ammattiskene pysyisi yhtä rikkaana kuin avomikkikulttuuri, yhtä villinä ja samaan aikaan nöyränä.”

”Lavarunoilijan ei tarvitse olla vihainen, äänekäs, nopea, rytminen tai hauska. Ilahdun aina siitä, kun menen tapahtumaan, ja siellä on joku päinvastaisella energialla varustettu esiintyjä.”

Nummelaa veti alunperin puoleensa lavarunouden tietty demokraattisuus. Runoklubeilla esiinnytään vuorotellen, ja aluksi esiintymisvuoron sai kättä nostamalla.

”Toivon, että ammattiskene pysyisi yhtä rikkaana kuin avomikkikulttuuri, yhtä villinä ja samaan aikaan nöyränä.”

Lavarunoilija Jonna Nummela esiintyy taiteilijanimellä Nihkee Akka.

Esitysmuoto ohjaa kirjoittamista

”Lavakulttuuri on tuonut runokentälle merkittävästi lisää eloa. Se on puhaltanut henkiin runouden harrastamista”, sanoo tamperelainen kirjallisuudentutkija Toni Lahtinen.

Hänen mukaansa runous itsessään on jo pitkään tippunut hitaasti mutta varmasti pois kirjallisuuden keskiöstä. Suomen piirit ovat pienet ja teoksia myydään hyvin vähän, mutta juuri nyt tapahtuu paljon ja joukossa on erilaisia tekijöitä, Lahtinen sanoo.

Se, että runot tehdään ääneen lausuttaviksi, muuttaa niitä. Tiivistetysti: kielen pitää olla suuhun sopivaa ja sen pitää iskeä yleisöön kerrasta.

Lahtisella on aiheesta kokemusta. Tutkijassa asuu myös taiteilija, rakastumisen kauneutta ja koomisuutta käsittelevä roolihahmo Pelle Romantique, joka esiintyy bändin kanssa festivaaleilla.

Kaksi Pellen teosta on julkaistu kuvitettuina, painettuina versioina sekä bändin kanssa äänitettyinä kokoelmina.

”Ajattelen, että meidän juttu on ääniterunoutta. Sen voi kuunnella monta kertaa, jolloin voi ainakin pyrkiä kirjoittamaan vaikeampaakin tekstiä, joka avautuu vähitellen.”

Lue lisää: Tässä on syksyn säväyttävin runoelämys – Konerunoja viettelee höyryturbiinien viserryksellä

Laulu on runo

Runofestivaaleilla kuullaan paljon musiikkia, ja miksipä ei. Runolaululla on siirretty tarinoita ja tietoa eteenpäin, ja antiikin ajoilta oleva lyriikka-sana viittaa alun perin säestettyyn kerrontaan.

Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Kielo Kärkkäinen tulkitsee lauantaina Marja-Leena Mikkolan sanoittamia klassikoita. ”Ne ovat antaneet minullekin kokemuksia siitä, miten lauluteksti voi olla hirveän vaikuttavaa ja luoda ison maailman pienessä ajassa, vain muutamilla sanoilla”, Kärkkäinen sanoo.

Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Kielo Kärkkäinen tulkitsee muiden tekstejä festareilla. Kuva keikalta vuodelta 2021.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut