Muistokirjoitus: Kirsi Kunnas tiesi, kuinka kuollaan: painat vain silmäsi kiinni ja annat mennä - Kulttuuri - Aamulehti

Kirsi Kunnas tiesi, kuinka kuollaan: painat vain silmäsi kiinni ja annat mennä

Muistokirjoitus: Kirsi Kunnaksen runot ja sadut loistavat kauas, pitkään, kirkkaasti.

Aamulehti kuvasi runoilija Kirsi Kunnaksen huhtikuussa 2009, kun Kunnas sai akateemikon arvonimen.

8.11. 20:24

Minulla oli maailman suurin kunnia käydä runoilija Kirsi Kunnaksen kotona Laukontorin kupeessa Aleksis Kiven kadulla kuusi kertaa.

Asunto oli aina täynnä satuja, tauluja, naurua, linnunlaulua, rakkautta ja runoja. Joka kerta sieltä lähti yhtä ihmeissään, hämillään, onnellisena ja täysin varmana yhdestä asiasta.

Kirsi Kunnas ei voi kuolla koskaan. Ajatus on mahdoton, jotenkuten järjetön.

Niin kuitenkin järjetön on käynyt toteen: akateemikko, runoilija Kirsi Kunnas kuoli maanantaina 96 vuoden iässä ja siirtyi sirottelemaan yllemme tähtipölyä yhdessä Mirkka Rekolan ja Eeva-Liisa Mannerin kanssa.

Parempaa kolmikkoa Tampereen taivaalle ei voi kuvitella.

Viimeisen kerran kävin Kirsi Kunnaksen luona melkein täsmälleen tasan vuosi sitten. En ikinä unohda tuota vierailua.

Akateemikko oli saanut valmiiksi pitkäaikaisen haaveensa, kirjan nimeltä Tiitiäisen satumetsä. Siitä saaduilla varoilla Ylöjärvelle oli perustettu samaa nimeä kantava, oikea, ikuisesti suojeltu metsä. Halusin tehdä siitä jutun Aamulehteen.

Kirsi Kunnas suostui, mutta yhdellä ehdolla: koska hän ei itse voinut lähteä metsään, hän pyysi minua menemään sinne, ottamaan valokuvia ja tuomaan ne hänelle.

Hän halusi tietää, muistuttaako Ylöjärven satumetsä yhtään sitä oikeaa, hänen luomaansa. Siis satumetsää.

”Satu on kuin metsä: kuka sen poluilla vaeltaa, tulee itseään vastaan eikä palaa samana takaisin”, Kunnas sanoi.

Lue lisää: Matti Kuusela pyöräili Tiitiäisen metsään ja teki Kirsi Kunnakselle rohkean ehdotuksen – runoilija vastasi tässä viimeiseksi jääneessä jutussa ja pyysi toimittajaa viemään postilaatikkoon tärkeän kortin

Juttelimme ovenraosta, korona jylläsi pahimmillaan. Ei siis ihme, että ikimetsän ihmeen rinnalla puheenaiheeksi nousi toinen ikuinen ihme ja mysteeri, kuolema.

”Parasta olisi tietysti puhua silmätysten, mutta pojat ovat ehdottomasti kieltäneet minua tapaamasta ketään. Ja mieti itsekin. Olen niin sairas ja vanha, että kuolisin heti, jos saisin koronan. Ei se minua pahemmin haittaisi, mutta sinä tuntisit syyllisyyttä lopun elämäsi”, Kunnas sanoi.

”Sydän ja munuaiset ovat huonoina ja käyvät koko ajan me too -keskustelua. Kuolema lähetti minulle jo kukkasen. Ruusun, jalkaan. Olen ymmärtänyt, että kaikki vanhat ihmiset saavat lopulta ruusun. Kuolema kumartelee meille etukäteen.”

Näin Kirsi Kunnas sanoi, yhtä aikaa kevyesti ja painavasti. Sen jälkeen Kunnas kertoi minulle tosi tarinan siitä, kuinka vaikeaa ja helppoa on kuolla.

”Ystäväni Mirkka Rekola oli hyvin sairas ja soitti minulle. Kaukaa, syvältä puhelimen ääristä kuulin Mirkan pienen pienen äänen. Hän sanoi minulle: - Auta minua Kirsi, en tiedä miten kuollaan. Vastasin: - Paina vain silmät kiinni ja anna mennä.”

Nyt Kirsi Kunnas on itse painanut silmänsä kiinni, antanut mennä. Tiitiäisen satumetsä jäi. Ja paljon muutakin.

Ennen kuin lähdin viimeisen kerran runoilijan luota, hän antoi minulle tehtävän, elämäni ehkä tärkeimmän. Kirsin mies Jaakko Syrjä asui jo hoito-osastolla Ylöjärvellä. Hän pyysi minua viemään postilaatikkoon kirjeen Jaakolle.

”Lähetän Jaakolle joka viikko kortin, kaksikin. Niihin kirjoitan aina pitkät sepustukset. Hoitajat sitten lukevat ne ääneen Jaakolle. Näin Jaakko saa kuulla oikeaa suomen kieltä, oikeita lauseita, mietittyjä ajatuksia.”

Jaakko sai muutakin. Korttiin Kirsi oli piirtänyt kolme sydäntä.

Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä elivät yhdessä ikuisuuden. Sitä ei kukaan ota heiltä pois.

Kirsi Kunnas kertoi aloittaneensa jo kuolinsiivouksen. ”Selaan papereitani, kirjoituksia, kirjeitä. Revin turhat, en halua jättää pojille valtavaa ryteikköä”, hän paljasti ja tarkoitti tietysti Martti ja Mikko Syrjää.

”Menneen läpikäyminen tekee hyvää. Löydän kortteja, jotka ovat tulleet ystäviltä ympäri maailmaa. Aina tulee hyvä mieli, joku on juuri tuolla hetkellä ajatellut minua ja Jaakkoa. Nytkin korttia lukiessa tunnen säteilyä, saan energiaa. Onneksi olen säilyttänyt kaikki kortit. Suremme yhdessä tulevia sukupolvia – heillä ei ole enää kirjeitä, kortteja, joita selata vanhana. Toivottavasti lastenlastenlastenlapseni joskus löytävät vanhat paperini”, Kirsi Kunnas sanoi.

”Hei katsokaa, mitä ihmettä nämä ovat, nehän osasi kirjoittaa”, hän nauroi jälkipolvien reaktioille.

Kaikeksi onneksi, meidän kaikkien, Kirsi Kunnas tiesi olevansa runoilija, hyvä runoilija. Siksi hän uskalsi myös sanoa, millaisia ovat hyvät runot: ”Niissä on neljäs ulottuvuus, niissä on kielen magiaa. Runot ovat kielen ääntä olematta musiikkia. Runot ovat rytmiä, hyppäyksiä, runot perkaavat sanoja. Runot ovat alkuvoimaa, ihmisen ensimmäinen yritys saada kontakti. Runot ovat loitsuja ja manauksia miljoonien vuosien takaa.”

Kuten tämä:

Yö on suuri murhaajatar, se tappaa kaikki värit. / Yö on suuri lumoojatar, joka askeleessa on hurmiota. / Yö on suuri salaperäisyys, se synnyttää unet / ja tuhannet, pienet kyynelet. / Vain öisin liikkuvat haltiat. / Vain öisin rakastaa elämä satujani.

Vuonna 2017 kysyin Kirsi Kunnakselta, mikä on elämän tarkoitus. Hän vastasi: ”Elämä, sen jatkuminen ja jatkaminen. Siksi olenkin vähän huolissani. Ihmiset ovat tulleet taas hulluksi, vieläpä monikertaisesti. Maapallo tärisee uhkaavasti. Kaikkein tärkeintä on saada lapset kirjoittamaan. Ei näpyttelemään lyhenteillä tekstiviestejä vaan kirjoittamaan tarinoita, luomaan maailmoita. Kirjoittaminen johtaa suoraan ajatteluun, syventää sitä ja synnyttää sitä. Ihmiset tarvitsevat viisaita sanoja. Ne ovat kauas loistavia majakkavaloja, jotka voivat pelastaa maapallon törmäykseltä ja säilyttää elämän.”

Kirsi Kunnaksen runot ja sadut loistavat kauas, pitkään, kirkkaasti. Jos joku voi maailman pelastaa, niin Kissantassu.

Kerran kissalta jäi tassu,

unohtui jonnekin – en tiedä minne.

Sen löysi jostakin Lissun Lassu

ja jätti kasvamaan sen sinne.

Kirjoittaja on Aamulehden entinen pitkäaikainen toimittaja.

Katso Aamulehden arkistokuvia vuosien varrelta:

Kirsi Kunnas yhdessä puolisonsa Jaakko Syrjän ja muun perheen kanssa vuonna 1968.

Kirsi Kunnas ja poika Martti Syrjä vuonna 1972.

Kirsi Kunnas kissa sylissään vuonna 1979.

Kirsi Kunnas (kesk.) oli kirjailija Jaakko Syrjän ja Kerttu Linnan ympäröimänä Urjalassa Pentinkulman päivillä vuonna 1982.

Heinäkuussa 1987 Kirsi Kunnas kuvattiin kiikaroimassa ikkunassa.

Kirsi Kunnas (oik.) sai Pirkkalaiskirjailijoiden Alex Matson -palkinnon kesäkuussa 1998. Kunnasta onnitteli yhdistyksen silloinen sihteeri Maire Martikainen (vas.). Kuvassa ovat myös kirjailijat Vuokko Tolonen ja Torsti Lehtinen.

Kirsi Kunnas kuvattiin Ylöjärvellä kesäkuussa 1998.

Kirsi Kunnas kuvattiin kotonaan Tampereella 75-vuotishaastattelun merkeissä 10. joulukuuta 1999.

Martti Syrjä sai äidiltään Kirsi Kunnakselta taputuksen poskelle Eppu Normaalin tarina -kirjan julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2000.

Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä kuvattiin Tampereen keskustassa huhtikuussa 2001.

80 vuotta täyttänyt Kirsi Kunnas vuonna 2004.

Kirsi Kunnas kukitettiin Kirsi Kunnas 80 vuotta -juhlamatineassa Tampereella vuonna 2004. Kukittajina runoilijat Kari Aronpuro (vas) ja Risto Ahti kukittavat Kirsi Kunnaksen.

Kirjailijat Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä Linnan juhlissa vuonna 2005.

Kirsi Kunnas kuvattiin mökillään Ylöjärvellä heinäkuussa 2008.

Kirsi Kunnas palkittiin Tampereen kaupungin Väinö Linna -palkinnolla elämäntyöstään toukokuussa 2011.

Toukokuussa 2013 Kirsi Kunnas luki runojaan ja muisteli 1970-luvun taistelua kaupunkikuvan puolesta Suojelija-näyttelyn avajaisissa Tampereella.

Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhlatilaisuus pidettiin Tampereella Vapriikissa vuonna 2014.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut