Eturivin nuortenkirjailijoihin kuuluva ja myös useilla muilla kirjallisuudenaloilla ansioitunut Uolevi Nojonen (oik. Ylä-Nojonen) kuoli rauhallisesti kotonaan Parkanossa 2. helmikuuta 2021. Hän oli 81-vuotias ja syntyjään virtolainen.
Nojonen kirjoitti yli 20 nuortenkirjaa, joissa hän avasi luontevasti polkuja uudenlaisille aihepiireille. Hän toi teoksiinsa muun muassa seksuaalisuutta, vammaisuutta, herkkyyttä, suhdetta vanhempiin ja politiikan kritiikkiä aikana, jolloin nämä teemat eivät olleet tavallisia nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Leimallista Nojosen nuortenkirjoille on myös sivistynyt huumori.
Nuortenkirjojen ohella Nojonen kirjoitti kuunnelmia, puhe- ja musiikkinäytelmiä, televisionäytelmiä, visailukirjoja, historiikkeja. Kaikkiaan hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää lähes 70 teosta.
Nojonen sai kirjallisesta työstään lukuisia palkintoja – muun muassa Valtion kirjallisuuspalkinnon neljästi ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon viidesti.
Hän aloitti kirjailijan uransa työskennellessään Parkkuun koulun johtajaopettajana Kurussa.
Tuolla sittemmin Ylöjärveen liitetyllä kunnalla oli aina aivan erityinen sija Nojosen ajatuksissa.
Hän kyllä piti Tampereestakin, missä hän asui pääosan elämästään. Tampereen kulttuuriväestä Nojonen löysi ystävyyssiteitä, jotka säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.
Tampereeseen Nojonen perehtyi niin hyvin, että hänet esimerkiksi pyydettiin tuomariksi Aamulehden järjestämään Tampereen tietäjä -visailusarjaan.
Nojonen sairastui 1970-luvun puolivälissä MS-tautiin ja menetti vähitellen liikuntakyvyn kaikista raajoistaan, mutta tämä ei estänyt hänen kirjoitustyötään. Kun kädet lopettivat toimintansa, sitkeä mies jatkoi kirjoittamista sukkapuikko suussa.
Sukkapuikolla vahvuudeltaan numero viisi syntyi myös Nojosen viimeinen kirja Niin kauan kuin on elämää vuonna 2003.
Se on hänen henkinen testamenttinsa – kertomus siitä, että elämä on juuri tässä nyt ja se pitää elää, vaikka vastassa olisi millaisia vaikeuksia. Niiden takana päivä saattaa taas paistaa.
Kirja lähti syntymään aikana, jolloin Nojosen omaishoitajana toiminut Marjatta-vaimo ja yksi pariskunnan lapsista olivat kuolleet parin kuukauden välein ja liikuntakyvytön Nojonen oli löytänyt itsensä palvelutalon yläkerrasta yksinäisestä huoneesta.
Mies selviytyi ystäväpiirinsä tukemana tästäkin tilanteesta. Hän saattoi jatkaa asumistaan omakotitalossaan ja kohtasi vielä uuden rakkaudenkin. Se johti avioliittoon vuonna 2004.
Tarja-vaimonsa kanssa Uolevi Nojonen oli aktiivinen kävijä kulttuuritilaisuuksissa, sukujuhlissa ja muissa tapahtumissa.
Joitakin vuosia sitten Uolevi ja Tarja Ylä-Nojonen asettuivat Parkanoon, johon Tarjalla on tiiviit siteet.
Täyttä elämää Nojoset elivät aivan viime aikoihin asti. Uolevin kunto heikkeni hiljalleen, mutta ajatus liikkui yhä vilkkaana.
Ihan loppuaikoina Uolevi Nojonen oli välillä tiedottomana.
Kerran havahtuessaan hän tuumasi: ”Kävin aika kaukana, mutta käännyin vielä takaisin.”
Sanataituri oli tallella…
Jopa huumori pilkahti yhä.
Kuolemaa edeltävänä päivänä Nojonen yllätti Tarja-vaimonsa tuumaamalla: ”Huomasin, että minulla ei ole antaa sinulle mitään läksiäislahjaa.”
Vaimoa hymyilytti; eipä taida olla kovin tavallista, että kuoleva antaa läheiselleen läksiäislahjan.
Tarja sanoi ottavansa mielellään Uolevin sormessa olevan sormuksen, mutta vasta sitten, kun tämä on poissa.
Seuraavan päivän aamuna Uolevi sanoi Tarjalle: ”Ota nyt se sormus”.
Tämä otti ja pujotti sen omaan sormeensa.
Kahden tunnin kuluttua Uolevi Nojonen kuoli.